Jumprahuiti, tämä tyttö käy samaan aikaan työyhteisöoppimassa, koulussa, iltatöissä ja tekee läksyjäkin. Vapaa-aikaa on aikalailla pyöreät nolla, ja sekin (kuten tänään) kuluu sitten läksyihin tai pakollisiin rästikotiaskareisiin. Ette usko tuota pyykkivuoren määrää!
Stressitaso ollut selvästi kotona päänupikassa. Ihan on tunnustettava että pahimpina päivinä ei pysty kuin itkemään. Olen aina ollut vapaampi sielu, en koskaan ole kaivannut tai halunnut kiireistä elämäntapaa. Nyt olen joutunut siihen tahtomattani, vaikkakin pitkällä juoksulla motiivit ovat toki lähtöisin minusta itsestäni. Tietysti haluan käydä koulua; haluan päästä työelämään ja varmistaa oman osaamiseni. Tietysti haluan/joudun työskentelemään samalla; Kelan tuet yksin eivät riitä, ja poikaystävän kukkarolle en mene. Haluan tietysti omaakin käyttörahaa, enkä joutua miettimään jokaisen sentin päälle.
Pahinta stressissä on sen verottava kyky. Taiteelliset tavoitteeni menevät lukkoon ja lakkoon, koska mieli joutuu vain miettimään asioita a) miten ehdin nukkumaan tarpeeksi b) missä välissä syön c) läksyt d) työstressi, liian vähäinen henkilökunta e) vapaa-ajan puute. Olen aina halunnut elää elämää niin, ettei tarvitse elää työloukussa, vapaa-ajan kaikkiin pakollisuuksiin käyttäen. Aina on syytä olla selkeät rajat työlle, koululle tai mikä lie se pääpäivätoiminto onkaan. Nyt niitä ei ole.
Tällä hetkellä tunnen itseni melko onnettomaksi, mutta uskon sen hellittävän kun aikataulutus helpottuu tai keksin aikakoneen. Äiti aina sanoo, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti.
Oli miten oli, minä uskon äitiä.
