Oi aikoja, oi tapoja. Olikos niitä?

Ei ehkä ole yllätys jo pelkän parin blogitekstini perusteella, että olin erittäin iloinen eilisestä äänestyksestä tasa-arvoisen avioliittolain sallimiseksi. Ja keltainen lehdistö, voitte vapaasti kopioida termin minulta, koska ette sitä itse näemmä osaa käyttää. Jotenkin ikävästi on livahtanut se "homoliitto" juttuihin useammankin kerran.

Koko juttu on synnyttänyt hirvittävän myrskyn niin mediassa kuin kahvipöydissäkin. Joko olet viherliberaali homo tai vanhoillisjuuttunut Raamatunnuolija. Itse kai sitten kuulun ensimmäiseen osastoon, mutta minua se ei haittaa. Minua eivät myöskään haittaa sellaiset uskovaiset, jotka osaavat ajatella oman kirkkonsa ulkopuolelta ("Valtiossa nyt vaan kaikilla kuuluu homman mennä samalla tavalla. Kirkkohan päättää omasta suhtautumisestaan taas erikseen. Jee, arvojani/uskonnonvapauttani ei olekaan siis rajoitettu!"), eivätkä edes ole pakottamassa muita ajattelemaan samalla tavalla. Toisin sanoen he eivät luo oletusta, että kaikkien on pakko uskoa samaan kuin heidänkin.

Oletetaan, että inhoan banaaneja. Mutta vaikka inhoni olisi kuinka syvää, on minusta aika tekopyhää että kieltäisin ne muilta. Vaikkapa sen perusteella, että itse Donkey Kong olisi lähettänyt minulle vihkosen, jossa kaikki banaaninpopsijat tuomitaan. Ei, minun on yksinkertaisesti sallittava muiden matustaa banaaneja, vaikka ne olisivat minusta kuinka kuvottavia. Se on oikeudenmukaista, antaa ihmisten päättää omista asioistaan.

Surullisen kuuluisiksi tulivat nämä lausahdukset: "Entä lapsen oikeus isään ja äitiin?!" ja "Kohta varmaan sallitaan moniavioisuus, pedofilia ja eläinten kanssa naiskentelu!" ja "Nyt on Suomi rappiolla, Jumalan viha tulee!". Näihinkin asioihin on löydän mainiot vasta-argumentit (jos tällaiset uunoilut nyt sellaista tarvitsevat), ja jos joku niitä halajaa, niin kommenttikenttään vaan viestiä. Vastaan kyllä ilomielin (koska en jaksa eritellä niitä tähän, veisivät liikaa tilaa).

Loppujen lopuksi pahin argumentti minulle oli "Eivät saa avioliitto-termiä, se on miehen ja naisen välinen liitto (kirkossa)!". Anteeksi, mutta missä välissä ev.lut. seurakunta on ehtinyt patentoida ja omia sanan avioliitto omaan käyttöönsä? Avioliittoja, ja sen kaltaisia kyhäelmiä on ollut vuosituhannet ja sadat ennen Raamattua, Jeesusta ja Jumalaa. Siksi onkin melko naiivia omia sanaa, koska "Raamatussa sanotaan, että on naisen ja miehen välinen!". Sanotaanhan siellä, että äyriäiset ja porsas ovat ruokana synti, raiskatun lapsen saa viedä avioon, nainen vaietkoon seurakunnassaan ja vääräuskoiset tulee kivittää. Sen sijaan parhaiten muistan Raamatusta sen kohdan, jossa sanotaan ettei ihmisen sovi tuomita toisia, sillä se on Jumalan tehtävä. Kristityt voivat repiä siitä enemmän mallia, eivätkä vain poimia suosikkikirsikoitaan uskonnostaan. Ja koettaa sen perusteella vieläpä syrjiä muita ihmisiä. Ai niin, Raamattu myös käskee tappaa ne, jotka eivät ole israelilaisia. O-ou...

Pahoittelen, sillä pointtinihan ei ollut mollata (vaikka taisin siihen hiukan sortuakin..) vaan saada lukija käsittämään, että...

1) "Homoliitto" ei ole sovelias termi, se voi olla hyvinkin loukkaava.

2) Uskovaiset ovat kivoja, jos eivät ole kivittämässä "meitä vääräuskoisia", vaan antavat kaikille mahdollisuuden selvittää omat ajatuksensa ja uskomuksensa.

3) Oikeudenmukaisuus on sellainen asia, joka on pidettävä mielessä lakeja laadittaessa.

4) Moniavioisuus, pedofilia ja eläimiin sekaantuminen eivät liity sukupuolineutraaliin avioliittolakiin millään tavalla. Lasten oikeudet ovat oikeudet rakastaviin vanhempiin, sukupuolet ovat tässä sivuseikka (homopareilla on jo nykyisinkin lapsia..). Lisätietoja minulta, jos haluat perusteluja.

5) Avioliitto ei ole kirkon oma termi. Se on yleinen sana, jonka merkitystä pyritään laissa (HUOM! laissa, ei kirkon sisällä) laajentamaan tarkoittamaan laajempaa seksuaalisen suuntautumisen jakaumaa.

6) "Raamatussa sanotaan.." ei ole validi argumentti, koska siellä nyt sanotaan sitä sun tätä. Ja joko uskot uskontoasi (nielet kaikki säännöt ja moraalikoodit) tai et mitään. Et voi poimia vain lempikohtiasi ja viitata kintaalla niille, mistä et pidä. Silloinhan et (loogisestikaan) usko siihen kyseiseen uskontoon, koska et toteuta/jaa sen arvoja.

Ugh, olen puhunut. Olen kyllä nyt itsekin täynnä tätä selittelyä ja voivottelua. Mutta lähtökohtaisesti kirjoitankin omaksi ilokseni, ja voin sitten vuosien päästä hymähdellä näinkin suureksi paisuneelle asialle arkistoistani. Päivittelen personal-kuulumisia sitten joku toinen kerta :)

Ihmiset, kas siinäpä vasta pulma

Olen taas kyllästymiseen asti tuskastellut maailmaa tänään. Olen kovin masentunut siitä, miten takapajuiselta Suomi tuntuu. Anteeksi, vikahan ei itse asiassa ole Suomen vaan iki-ihanien suomalaisten. Sanon itseäni optimistiksi, mutta minä todella haaveilen paremmasta maailmasta, jossa ihmiset loisivat hyvää ja kohtelisivat toisiaan hyvin.

Koen vastustajikseni juuri ne tuulipukuiset 1800-luvulle jämähtäneet suomalaiset, jotka ihastelevat Talvisotaa, valittavat ettei mikään ole "niin kuin vanhaan hyvään aikaan!", kokevat ev.lut.seurakunnan maailman ainoaksi oikeaksi näkemykseksi ja äänestävät persuja, koska "mitkään ulkomaalaset ei tähän maahan kuulu, minun pappa ei taistellu.." JOOPAJOO. Eräskin kauppareissu huokaisin toiveikkaana: "En malta odottaa sitä aikaa, kun vanhoilliset ihmiset häviävät jarruttamasta kaikkea".

Mutta minä todella haaveilen ja unelmoin siitä tulevaisuuden Suomesta, kun ihmiset eivät arvostele toisiaan uskonnon takia (koska se on kaikkien henkilökohtainen asia), eivät heidän seksuaalisuudestaan, ulkonäöstään, syntyperästään tai varallisuudestaan. Haaveilen ihmiskunnasta, joka tekee töitä tieteen saavutusten kasvattamiseksi, on ympäristövastuullinen ja ymmärtää, ettei maapallo ole vain ihmisten leluksi ja kulutukseen ilmestynyt hyödyke. Sen sijaan maapallo on kuin lapsi - Meidän tulisi pitää siitä huolta, jotta tulevaisuudessa sillä olisi halua huolehtia meistä. Toivon, että ihmiset haluaisivat kohdella muita hyvin, koska niin on oikein tehdä.

Mitä sinä voit tehdä parantaaksesi palan maailmaa?

Aikuisuuden ja taiteilun tuska

Suunnittelimme tässä Antin kanssa jonkinlaisia mahdollisia pippaloita Halloweenin aikaan, ja silloin se todellisuus taas iski: Minä ja mun kaverit ollaan kaikki aikuisia ja mennään jo omia reittiä. Jopa niinkin paljolti, että yhteisen juhla-aikataulun sopiminen tuntuu aika haastavalta. Kaikilla on opintoja, oma huusholli pyöritettävänä, töitä, harrastuksia, ehkä vielä parisuhde kaiken päällisiksi. Tuntuu yllättävän hankalalta, kun oma tuttu piiri muuttuukin yhtäkkiä niin.. erilaiseksi. Emme ole enää samaa massaa, samalla opintopolulla kohti samoja todistuksia. Ei, olemme eri aloilla ja jopa eri paikkakunnilla. Ja mitä harvemmin näemme, sitä suurempi on päättäväisyyteni pitää ystävyyttä hengissä. Se on aina sen arvoista.

Pohdiskelin tässä taas myös omaa taiteellista tyyliäni. Olen painottunut eniten piirtämiselle, ja pyrin hiomaan aina tyyliäni enemmän jonkinlaiseksi toiseksi tyyliksi. Etsin siihen inspiraatiota muilta. Mutta tänään tulin ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään taistella omaa luontaisesti kumpuavaa tyyliäni vastaan muuttamalla sitä muiden tyylien mukaan. Ehkä minun pitäisi antaa tyylini vain olla. Kehittää ja kasvattaa sitä sellaiseksi kuin se muotoutuu, luonnollisesti ja itsestään. Jos muokkaan sitä väkisin muunlaiseksi, se ei ehkä enää ole oma tyylini. Kuvastaako se minua enää, niin kuin sen kuuluisi kuvastaa? Pilaanko oman tyylini yrittämällä muuttaa sitä joksikin muuksi?

Olen puhunut omasta sarjakuvastani iät ja ajat. Minulla on monia ideoita ja ajatuksia, mutta tunnen aina etten ole valmis aloittamaan sarjakuvaa. En ole taiteellisesti sillä tasolla, että tuottaisin jälkeä, josta olisin ylpeä. Mutta koko dilemma ajoikin minut "harjoitteluidean" äärelle. Tarvitsisin valmiin pohjan, joka kuitenkin sallisi luovuuden hahmojen ja juonenkehityksen kannalta. Koko idean tulisi mahdollistaa harjoittelu niin taiteellisesti kuin kerronnallisesti. Ja paras mahdollinen "pohja" tälle kaikelle on yksi suosikki-ideoistani lapsesta asti - nimittäin Pokémon.

Olen suunnitellut takamus ruvella erilaisia hahmoja, yhdistelmiä, persoonia, salipäälliköitä, taustatarinoita, karttoja, juonikuvioita, ihmissuhteita.. Ja olen nauttinut. Saan vihdoin kokemusta siitä, millaista on suunnitella suuremman skaalan tarinaa. Olen kehitellyt omaa aluetta, joutunut miettimään "loogisia vaihtoehtoja" jopa tällaisen aiheen parissa.

Harjoitus tekee mestarin, ja jostakin on aloitettava. Toivon, että joskus suunnitelmani johtavat jo niin pitkälle, että saan kokonaista sarjaa nettiin asti.

Mutta nyt ihanasti inspiroidun kotisohvalla angiinassa Elysium -elokuvasta ja popsin lääkkeitä kuin kurkkukarkkeja. Hiihtolomani on mennyt sairasteluun, toisin sanoen lomani on ollut kaikkea muuta kuin kaikkea aktiivista touhuamista. Mutta ensi viikolla koulun alkaessa (ja mahdollisen parantumisen sattuessa) aion palkita itseni kaikesta turhautumisesta korvalävistyksellä, joten jotain kivaa on kiikarissa! Leuka rintaan ja lippu korkealla!

NOTE: En oikeasti edes halua läimiä ihmisiä

Ajattelin nyt vähän päivitellä itsestäni tänne asiata. Ja nimenomaan viimeaikaisia kuulumisia ja tapahtumia.

Ensinnäkin rohkaistuin nyt kesällä ja otin kielilävistyksen, josta olen jotenkin aina ollut kiinnostunut. Olen 21-vuotias ja äitini sanoi jälkikäteen silti painavan sanansa. "Mitäs sitten jos joudut magneettikuvaukseen?!". Itse järkeilin koko lävistyksen helposti: a) kerran se kirpaisee b) jos en tykkää tai se aiheuttaa vaaraa, voin ottaa sen pois. Elämästä ei tarvitse tehdä mahdottoman vaikeaa. Päivääkään en ole vielä katunut, vaikka mukana se on keikkunutkin vasta pari viikkoa.

Lisäksi olen siis todella pistänyt ranttaliksi ja eronnut kirkosta. En olisi sitä koskaan uskonut 15-kesäisenä, sillä olin melko tiiviistikin mukana seurakunnan toiminnassa. Pidin isostelua erittäin mielekkäänä. Mutta mielestäni itselleen on oltava totuudenmukainen ja myönnettävä joskus asioita. Minä myönnän, ettei usko ole enää kuulunut elämääni, minuun itseeni oikeastaan. Olen viettänyt lähes vuoden varsinaisesti kommentoimatta aihetta mitenkään, koska en ole ollut selvillä omista ajatuksistani. Eli päätös ei ole ollut yhden yön hetkellinen mielenvikaisuuden tulos, vaan olen oikeasti ajatellut asioita. Olen miettinyt ja punninnut mielipiteitäni paljon. Todellisuudessa en usko muuttuneeni moisen asian takia mitenkään radikaalisti. Pyrin silti olemaan kiva ihminen.

Koko kesäni on koostunut töistä & töistä. Olen kipaissut kokonaiset kaksi kertaa mökillä (josta kaksi kertaa kävin naku-uimassa. Hui, miten villiä!), käynyt morjestamassa Antin siskoa Jokioisissa (road-trip!) ja muutaman kerran kävin Lahden satamassa. Pääasiallisesti olen siis ollut töissä ja hikoillut aivoni sulaksi mössöksi huoltsikkahommissa. Rakastan asiakaspalvelua, mutta etenkin kesällä se jatkuva "Höhhöh, no tarkeneeko täällä?" -läppä saa halun läimiä ihmisiä.

Ai niin, ja maalaan taulua. Ihan vakavissani, elämäni ensimmäistä varsinaista taulua. En olisi edes aloittanut koko urakkaa, ellen olisi inspiroitunut parhaan ystäväni Satun valmistuneesta maalauksesta. Satu on hyvä maalaamaan, mutta on niin itsekriittinen että sanoi maalauksen vievän eliniän. Ja silti hän sai sen valmiiksi. Aloinkin miettiä, miksen minä muka saa aikaiseksi yhtäkään maalausta. Pakko on siis yrittää & harjoitus tekee mestarin.

Öömömmöö, olen tällä hetkellä koukuttunut vihakierteeseen, jonka saan kun luen keltaisen lehdistön kommentointia. Ei kistus sitä adrenaliinin määrää, kun luen "uutisen" ja ihmiset ryntäävät kommentoimaan provosoivia tai tyhmiä vastauksiaan. Ja aina on ilmeisesti mainittava joko 1. kokoomus ja huono talous 2. ei ollut ennen vanhaan 3. kateus-kortti TAI 4. asiaa!

Juu-u, vapaa-aikani on aika monipuolista.

En tahtoisi huolestuttaa, mutta..

Elämme keskiajalla. Esitän nyt esimerkkejä asiasta, mutta ensin valotan vähän, mistä puhun.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288706149970.html?pos=ksk-nln
Eduskunnan lakivaliokunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista. Äänet jakautuivat 10-6 ja lakiesitys ei tämän perusteella toteutuisi. Kuitenkin tulostakin enemmän minua järkyttivät kommentit ja niiden taso. Laatu oli näinkin huumaavaa:

"Hyvä, eipähän pian sekaannuta eläimiinkään!"
"Onpahan joillain järkeä edelleen eduskunnassa"
"Notta niinhän se on, että jo Jumala on säätänyt avioliiton miehen ja naisen välille, eikä sitä pidä kenekähän pilaaman"
"Hyvä, lapsia vaan kiusataan homovanhempien takia"
JNE samaa tuubaa tuli monessakin eri ripulimuodossa.

Eniten sydäntäni särkee tämä tyhmyyden määrä. Raamatulla ei ole mitään tekemistä ihmisten perusoikeuksien ja avioliiton kanssa. Jonkinmoisia avioliittoja tai ylipäänsä jotain liittoja on ollut ties kuinka kauan ennen the man Jesseä. Jos oikeudet ja lait muodostettaisiin Raamatun pohjalta, en varmaan saisi esittää näin kärkkäitä mielipiteitä, olenhan nainen. Ja koulutukseni olisi varmaan aika turhaa, koska olen luotu vain synnyttämään. Ylipäätään maamme ei olisi lainkaan sellainen kuin se on tänään.

1) Eläimiin sekaantuminen on typerin kommentti homoliitoista puhuttaessa. Miksi? Koska kaksi vapaa-ehtoisesti toisensa valitsevaa ihmistä ei ole millään tavalla verrattavissa ihmisen ja eläimen sekoiluihin. Tästä ei edes tarvitsisi puhua, koska ihmiset ovat ihmisiä ja eläimet eläimiä.

2) Järkeä? Satukirjan sekoittelu maan lakeihin ja ihmisten oikeuksiin ei ole järkeä. On päätä kivistävä mahdottomuus, että kaksi ihmistä ei saisi olla lain edessä yhdessä. Kirkkoon tunkemis -kommentit on taas syytä jättää ihan omaan arvoonsa, koska lakiesitys ei ole pakottamassa kirkkoa ottamaan homopareja vastaan. Pointti on että valtio vihkii (maistraatti) ja samalla syynättäisiin adoptio- ja perintäoikeudet samalle tasolle. Tämä on järkeä, että ihmisille suodaan samoja oikeuksia uskomisesta riippumatta.

3) Jumala ei luonut avioliittoa. Ja edelleenkään kirkkoa ei pyydetä vihkimään, joten ei pitäisi pakaroita kauheasti kutitella, kun ei se ole uskovaiselta ja hurskaalta ihmiseltä pois mitenkään. Jos Raamattu on niin hieno juttu elämässäsi, niin muistahan toteuttaa niitä lähimmäisen rakkaus ja tee kuten itsellesi tahdot tehtävän -kohtia hiukan paremmin.

4) Aivan, koska kiusatuksi tuleminen on aina kohteen vika. On naurettavaa vedota tällaiseen kommenttiin, koska kiusaaja on tapauksessa kuin tapauksessa ääliö. Vika on kiusaajan kotioloissa tai kasvatuksessa tai ihan korvien välissä, koska kiusaaminen ei ole hyväksyttävää minkään asian takia. Ja jos jonkun mukula kiusaa toista hänen homovanhempiensa takia, ovat kiusaajan vanhemmat ääliöitä, koska lapsi oppii paskat tapansa kotoa.

Homovanhempien morkkaaminen on taas yksi typeryyden multihuipentuma, sillä itsekin tiedän monen monituista perhettä, joissa on heterovanhemmat, mutta kummasti kasvatus ei ole lasten osalta yhtään hohdokkaampaa. Koska lapsi ei välitä, onko hänellä isä sekä äiti, vaan häntä kiinnostaa vanhemmiltaan saama rakkaus ja huolenpito. Ja tämä ei toteudu edes heteroperheillä.

Koko argumentti on huono, sillä sittenhän yksinhuoltajat olisivat automaattisesti huonompi vaihtoehto, koska jompikumpi vanhemmista puuttuu! Ja entäs jos lapsen äiti vaikkapa kuolee synnytyksessä? Lapsi nyt varmasti kasvaa traumatisoituneena, ei sen takia että mamma kuoli, vaan koska hänet kasvattaa yksi MIES.

Keksisin asiaa taas lisää vaikka kuinka paljon. Itse elän heterosuhteessa, eli lakiesitys ei vaikuttaisi minuun mitenkään, mutta tietysti tunnen asiakseni rummuttaa epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja niin meidän kaikkien ihmisten tulisi tehdä. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei ole kansalaisuuksia, ei suuntautumisia, ei sukupuolta, on vain ihmisiä. Ja siksi meidän tulisi olla hyviä toisillemme, ja unohtaa kaikki se perseily, joka niin kovasti tätä maailmaa rumentaa.

En edes ymmärrä, kuka ei haluaisi elää elämäänsä moraalisesti oikein, olla hyvä ja arvostaa muita. Ja erityisesti toteuttaa asiaa ensisijaisesti omalta kohdaltaan, ei kyylätä naapuriin ja huudella mitä se tekee väärin. Luulen, että jopa se kuuluisa Jessekin ajoi juuri sitä takaa.

Epäsosiaalinen lomaileva nörttipiirtäjä

Äiti aina sanoo, että jos jotain oikein yrittää, niin siinä voi onnistuakin. Viime päivinä olen vienyt nörttiyteni aivan uudelle tasolle piirustelemalla omia pokemoneja. Eikä ne edes ole ihan paskoja, että voin kai sanoa ihan ylpeydellä, että olen bongannut itsestäni uusia taitoja?

Olen tässä nyt tosiaan "lomaillut" eli ollut ilman työvuoroja, ja erikoisinta tosiaan on se, että mulla on aikaa piirtää ja lukea ja pelailla pelejä. Aika kivaa oikeastaan, kun ei tiedä mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Eniten on huolettanut oma epäsosiaalinen asenne, kun on vaan tehnyt mieli möllöttää ja olla itsekseen piirtämässä tai tekemässä muuta. Siitä monsterista huolimatta olen koettanut olla aktiivinen ja tavata ihmisiä, etten olisi aivan.. hylkiö? Mutta en voi sille mitään, että joskus valtaa himo vain lukittautua kotiin ja olla. Tehdä mitä huvittaa, ilman paineita.

Ikäväkseni olen poikennut omasta syömärutiinistani lomalla, mikä ei tietysti ole hyvä. Sorrun liikaan laiskotteluun, koska kerrankin se on mahdollista. Kun työt ovat arkenani kesällä, pysyn jonkinlaisessa rytmissä, mutta liika vapaa-aika sotkee kaiken.

Eli periaatteessa minun olisi syytä kiittää työpaikkaa jostain syrjäytymisen ehkäisemisestä?
Muttah, en jaksa päivittää enempää, olen nyt siis epäsosiaalinen myös blogilleni!

Huono päivittäjä

Olen taas vedättänyt lukijoita, ja A) vaihtanut blogin osoitetta (pakkosyodagnu.blogspot.fi) ja B) päivittänyt laiskaakin laiskemmin. Mutta kuten aina, voin taas selitellä ja kertoilla jopa kuulumisiani siinä samassa:

Kesäloma alkoi koulusta, ja minähän päädyin heti 6 päivää viikossa työtunteihin, joten vapaa-aikaa on ollut vähäkkäästi. Viime viikonloppuna oli semmoiset kepeät 11h työpäivät juurikin noiden valmistumisien johdosta, eli työporukkaa ei ihan hirveästi ollut.

Aikaani on syönyt myös mikäs muukaan kuin piirtäminen, sillä suunnittelen ahkerasti omaa sarjakuvaani. Ja aihekaan ei taida olla yhtään yllättävämpi kuin Pokemon! Päädyin ajatukseen aivan sattumalta, kun pohdiskelin miten saisin sarjakuvaintoni liikkeelle. Mistä saisin sopivaa harjoitusta ilman haastavaa käsikirjoittamista ja valtavaa ennakkosuunnittelua? Ymmärsin, että aiheen olisi oltava minulle mielenkiintoinen ja monipuolinen - ja josta tietäisin valmiiksi. Voisin soveltaa fanarttia johonkin valmiiseen ideaan ja saada siten harjoitusta! Nerokasta, eikö totta?

Aiheeseen sopivasti liittyen olenkin ostanut muutamat pelit, jotka pitävät minua myös kiireisenä vapaa-ajallani: Pokemon White & Pokemon White 2. Innostuin ajatuksestani jatkaa Pokemon -kokoelmaani, kun tietokoneellani ollut emulaattori alkoi takkuilla. Olenhan työssäkäyvä ihminen, miksi en ostaisi ihan varsinaisia pelejä itselleni? Vieläpä niitä, joiden kimppuun en PCllä vielä ehtinyt.

Tekosyyni alkavat loppua, sillä nyt pitäisi alkaa viikon vapaa töistä (muutokset ovat kuitenkin aina mahdollisia) ja olenkin ajatellut pyhittää aikaani ystäville, harrastuksilleni ja juurikin innostukseni vangitsevaan lenkkeilyyn! Olen pyrkinyt terveellisempiin elämäntapoihin, sillä eihän tässä itse kukaan täydellinen ole, ja muutos voisi tässä vaiheessa elämääni tehdä vain hyvää. En aio rasittaa itseäni olemalla liian ankara, sillä se jos mikä tappaa innostukseni välittömästi. This is how I roll - ilon kautta ja mukavuuteen pyrkien!

Ihanata ja erikoisen jännittävää kesäilyä myös muille kanssaeläjille! :-))

Voitto on aina ansaittava

En ole kova urheilun seuraaja, mutta jopa minä osaan katsoa lätkän MM-peliä ja tuoda julki mielipiteeni. Iltalehti ja Ilta-Sanomat ovat jo otsikoineet, suomalaiset taas itkeneet ja tarttuneet kyyniseen asenteeseen.

"Turha aina syyttää tuomareita kun hävitään. Tehkää maaleja ni ei jäähyt merkkaa"

Iltalehden lukijoiden kommentointi oli taas tapansa mukaan jäätävää ja junttien suusta. On totta, että suomalaiset syyttävät helposti tuomareita, mutta kerrankin aiheesta. Pelin voitto ei ole minkään arvoinen, jos se saadaan väärin perustein. Ja anonyymi kommentoijakaan ei voi kiistää, etteikö maaleja ole vaikea saada aikaan, jos jatkuvasti on tuomari viemässä jäähylle. Ylivoimaa vastaan on vaikeampaa, tottahan se on. Enkä suvaitse vastaväitteeksi yhtäkään talvisota -kommenttia.

Yleisesti suomalaisilla on rehellisesti sanoen paska asenne. Nämä kyynikot, jotka eivät usko tosirakkauteen, sulkevat elämänsä ilolta ja riemulta ja uskovat telaketjunaaman parantavan maailmaa ovat pahimpia, mitä suuomalaisyleisöstä (tai elämästä ylipäänsä) voi löytää! En ole isänmaallinen, enkä usko että yksikään ryyppäämistä "oikeuttava" mukajuhla olisi tarpeen, mutta oikeudentajuni on sitä luokkaa, että virheistä on rangaistava ja syyttömiä ei tuomita. Jo senkin perusteella minulla on natsoja sanoa, että tuomaripeli oli ikävää seurattavaa.

Pelejä tulee ja pelejä menee, mutta jatkossa haluan sen olevan reilua ja puolueetonta peliä.

(Epä?)sosiaalinen sorsabongari

Aikaa kuluu, päivityksiä ei synny. Olen keskittänyt mieleni musiikin kuuntelulle ja koululle, toisin sanoen käyn työharjoittelussa päivisin ja illalla katson House of Cardsia. Vietän aikaani myös satunnaisesti huoltsikalla iltatöissä.


Lamkiin pääsystä olin innoissani, ja vaikka ensimmäinen opintojakso olikin yhtä helvettiä (informaatioähky & stressi?) on tämä seuraava jo sujunut leppoisammin. Aluksi työn ja koulun yhdistäminen oli ahdistavaa, mutta nyt se tulee jo luonnostaan - lähes kaikki on kuitenkin aina sovittavissa/järjesteltävissä.

On hauska huomata, miten pidän itseäni sosiaalisena ja seurallisena, mutta huomaan silti aina tarvitsevani omaa tilaa. Joinain viikkoina haluaisin vain linnoittautua kotiin viltin alle ja elää Pleikkarille. Tai piirtämiselle. Kouluympäristö on kuitenkin tuonut lisää tuttavuuksia, enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Olen tavannut hauskoja ihmisiä, joiden kanssa viihdyn. Minua on tituleerattu jopa hauskaksi! Seurallisuus koulussa onkin helpompaa, kun varsinaisia koulupäiviä on yksi viikossa. Loput viikosta ollaan työyhteisöissä, joten omaa, yksinäistä aikaakin tulee vietettyä "työaikana".

No joo, tässäpä pakollinen lisäpäivitys. Ehkäpä jokin lähipäivä jaksan keskittyä johonkin syvällisempään päivitykseen.

PS. Työharjoittelupaikan vieressä majailee sorsia, joita voin katsella joka päivä harjoitteluajan päätyttyä! Olen taivaassa!

Vaikeaa elämää, ei sen enempää

Jumprahuiti, tämä tyttö käy samaan aikaan työyhteisöoppimassa, koulussa, iltatöissä ja tekee läksyjäkin. Vapaa-aikaa on aikalailla pyöreät nolla, ja sekin (kuten tänään) kuluu sitten läksyihin tai pakollisiin rästikotiaskareisiin. Ette usko tuota pyykkivuoren määrää!

Stressitaso ollut selvästi kotona päänupikassa. Ihan on tunnustettava että pahimpina päivinä ei pysty kuin itkemään. Olen aina ollut vapaampi sielu, en koskaan ole kaivannut tai halunnut kiireistä elämäntapaa. Nyt olen joutunut siihen tahtomattani, vaikkakin pitkällä juoksulla motiivit ovat toki lähtöisin minusta itsestäni. Tietysti haluan käydä koulua; haluan päästä työelämään ja varmistaa oman osaamiseni. Tietysti haluan/joudun työskentelemään samalla; Kelan tuet yksin eivät riitä, ja poikaystävän kukkarolle en mene. Haluan tietysti omaakin käyttörahaa, enkä joutua miettimään jokaisen sentin päälle.

Pahinta stressissä on sen verottava kyky. Taiteelliset tavoitteeni menevät lukkoon ja lakkoon, koska mieli joutuu vain miettimään asioita a) miten ehdin nukkumaan tarpeeksi b) missä välissä syön c) läksyt d) työstressi, liian vähäinen henkilökunta e) vapaa-ajan puute. Olen aina halunnut elää elämää niin, ettei tarvitse elää työloukussa, vapaa-ajan kaikkiin pakollisuuksiin käyttäen. Aina on syytä olla selkeät rajat työlle, koululle tai mikä lie se pääpäivätoiminto onkaan. Nyt niitä ei ole.

Tällä hetkellä tunnen itseni melko onnettomaksi, mutta uskon sen hellittävän kun aikataulutus helpottuu tai keksin aikakoneen. Äiti aina sanoo, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti.
Oli miten oli, minä uskon äitiä.