Facebook on jokaisen vanhoillissaarnaajan Puuhamaa

Tämä blogiteksti on vastineeni Ari Partaselle, jonka katkera ja paisutteleva avautuminen tunki Facebook- seinälleni omien kavereideni kautta. Ensinnäkin, olen hra Partanen pahoillani että koet maailman muuttuvan, etkä voi sille mitään. Olen myös pahoillani että huomasin argumentoinnissasi pahoja aukkoja, joita vastaan tarvitset selvästikin vastauksia.

Liikennemerkit pitäisi uudistaa?
Siis mitä aktuaalista vittua? Koko maan talous on päin persettä ja jo(t)ku(t) jaksaa pahoittaa mielensä että tietyömaasta varoittavassa kyltissä ei ole jonkin Janni Huussin tai Conchitan siluettia? Menisitte vittu töihin, jos on kerta aikaa pahoittaa mielensä tuollaisista asioista. Normaali ihmisillä ei nimittäin ole.

Voi Ari. Itsekään en ymmärrä koko vouhotusta liikennemerkeistä, mutta eniten huomioni kiinnittää sinun (ja monen muun, jos kommentointipalstoja on uskominen) asenne, että ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: Olla joko perinteinen mies, jolla on lyhyt tukka, leveät hartiat ja suorat housut. Tai olla nainen, jolla puolestaan olisi pitkä tukka ja hame ollakseen tunnistettavasti nainen. Minusta on hämmentävää, että 2010-luvulla on vieläkin olemassa vain yhdenlaiset lokerikot sukupuolille tai ihmisille ylipäänsä. Itse en miellä koko suojatietyypin kuvalle sukupuolta, vaan olen vain mieltänyt sen aina semmoiseksi universaaliksi ihmis-symboliksi.

Tässäkin kohtaa siis sinun "normaali ihmisesi" poikkeaa minun normaali-ihmisestäni. Sinä näet tarpeen luokitella kaikki samoihin lokeroihin joko stereotyyppisenä miehenä tai naisena, kun itse en näe ongelmaa, enkä oikein välitä sukupuolistakaan. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

Laastariongelmaan en jaksa edes paneutua, mielestäni koko aihe on yhtä turha kuin sinustakin. Toki jos joku laastarivalmistaja näkee tässä nyt valtavan hyvän kentän rikastua teettämällä erivärisiä laastareita niin hieno homma! Raha liikkuu ja joku saa töitä.

"Ingo elää parisuhteessa koiransa kanssa." ........Ei nyt saatana. Kohta Korkeasaaressa järjestetään varmaan joku zoopride kulkue, jossa eri lajeja edustavat pariskunnat kävelee käsi ja tassu yhdessä. Karvaset aasin mulkut heiluu ja suvakit huokii "Kyllä se Hannu(nimi muutetu) on hieno mies, kun se jaksaa niellä ämpärillisen nuljua tuolta hoitohepaltaan."
Pakkohan tätä on suvaita, muuten on Perussuomalainen, rasisti, juntti ja ali-ihminen? Suvaitaan vaikka ruumiiden nainti, eihän se toinen siitä loukkaannu?

Itse en välitä näistä ihminen&eläin -parisuhteista sen enempää kuin sinäkään, mutta koen aika törkeänä vertauksesi Pride-kulkueeseen. Ihmisiä on aika paljon maapallolla, ja meitä on erilaisia. En sano että hyväksyisin ihmisen ja eläimen välisiä parisuhteita tai seksiä, mutta siinä missä sinä näet tämän Ingon todisteena nykyihmisen rappiosta (ja ilmeisesti vertaat sitä homoseksuaalisuuteen, todella kypsää), minä näen tilanteen vakavana. 

Ihmisellä on pakko olla joitain ongelmia mielenterveyden kanssa, jos hän kokee saavansa jotain parisuhteesta eläimen kanssa enemmän kuin normaalista parisuhteesta toisen ihmisen kanssa. Sanoisin jopa, että tällainen ihminen ei ole terve ja häntä ei siis voida pitää tyyppiesimerkkinä jostain kasvavasta suuntauksesta. Jokainen normaali ja tervejärkinen ihminen tietää, että suhde eläimeen ei ole järkevää saatikka normaalia, koska edustamme eri lajeja: emme pysty luotettavasti/todistettavasti kommunikoimaan keskenämme yhteisymmärryksessä, ihmisen älykkyys erottaa sen koirasta jopa häiritsevän suuresti & liian läheinen kanssakäyminen on jopa terveydelle vaarallista (taudit).

Sinulle hän edustaa nykyajan suvaitsevaisuutta. Mutta jos minä kohtaan ihmisen, jonka mielestä kaikki eriväriset tulisi ampua, luuletko minun niputtavan hänet perussuomalaiseksi? Ehei, hän ansaitsee saman leiman kuin Ingo. Hän tarvitsee apua tällaisten ajatusten kanssa.

Mitä taas tulee ruumiiden naintiin, en suosittele sitäkään. Katsos kun tässä kohtaa toinen osapuoli ei pysty (kuten eläimissäkään) esittämään suostumustaan tai kieltäytymistään aktiin. Lisäksi heitän tarpeen naida ruumista suoraan tuohon ylempään jaotteluun, tällainenkin mielihalu viittaa siihen, että apu olisi tarpeen.

Pakolaiset korkeakoulutettuja?
Eli jos jollain niistä miljoonista pakolaisista on jokin hyödyllinen ammatti, se kannattaa majoittaa tänne, jossa se työttömyyden haamuraja kolahtelee kohta rikki? En oikein jaksa uskoa esim. Suomen ja Somalian koulujen yhdenvertaisuuta.
Somalialainen koneinsinööri=osaa purkaa, huoltaa ja ladata Kalasnikovin.
Tästä tulee mieleen se hiukan aurinkoa ottanut heebo joka reputti 17 (kai) kertaa jonkin lääkäritentin, josta tehtiin ymmärretävä johtopäätös: Opinahjo on rasistinen.
Minun juntilla maailmankuvalla se että: Jos olet kotimaassa ollut joku kivikylän kirurgi/poppamies, ei automaattisesti tarkoita että olisit pätevä työskentelemään meidän sairaaloissa tai hoitamaan meidän sairaita ilman tutkittuja pätevyyksiä.
En ainakaan itse halua tulla hoidetuksi jollain vitun rumpujen pärinällä ja sarvikuono jauheella. Ja jos jokin menee vikaan syytetään rasisteja ja esi-isien henkiä/jumalia.

Tämä saattaa mennä hiukan asian vierestä, mutta oletko ikinä huomannut, miten rakkaassa Suomessakin homma toimii? Jos potilas pelastuu, kiitokset saa Jumala. Jos potilas kuolee, moitteet saa lääkäri. Itse en lähtisi vertailemaan yhtään taikauskoja keskenään, koska jumaluutta ei voi verrata. Et voi mitenkään todistaa, että toisen kulttuurin Jumala olisi huonompi tai epäpätevämpi kuin sinun uskomasi Jumala. Ja jos et usko jumaluuteen, pisteet sinulle, sinussa on siis hiven logiikkaa.

Mitä taas tulee tähän kitinään, niin olet oikeassa yhdessä asiassa - Maahanmuuttajan koulutus tulee todeta päteväksi ennen kuin hän pääsee harjoittamaan "vapaammin" ammattiaan. En minä ottaisi lääkäriksi suomalaista kirjekurssin kävijääkään, vaikka kirjekurssi olisikin ensiluokkainen SUOMALAINEN kirjekurssi. Maiden koulutukset poikkeavat toisistaan, joten on normaalia että muualta tulleen koulutus on syytä selvittää: Mitä se vastaa meidän kulttuurissamme / koulutusjärjestelmässämme? Jos joku ulkomailta tullut sanoo olevansa noin kuusi jalkaa pitkä, niin annammeko muka senkin vain olla sellaisenaan hänen papereissaan, vaan käännetäänkö hänen pituutensa vastaavaksi meillä käytössä olevan metrijärjestelmän mukaiseksi? Siinäpä pähkinä.

Julkimoraivosi skippaan myös syystä. Tähän maailmaan kun mahtuu itsekeskeisiä ihmisiä, joista osa on julkkiksia ja osa ei. En näe heitä sen eroavampina tavallisesta suomalaisesta nuoresta naisesta, joka ottaa tekoripset/tekokynnet/hiustenpidennykset tai silikonitkaan. Toiset meistä haluavat näyttää joltain todistellakseen jotain tai saadakseen huomiota, toiset taas eivät. Toki tässä kohtaa voidaan pohtia, miksi valitset tietyn median, jos sinua niin armottomasti raivostuttaa belfieselfiejulkkis-uutiset. En välitä julkimoista pahemmin itsekään, mutta minulla on siihen hyvä keino: Lue jotain muuta, tai selaa kyseisen otsikon ohi. Märinäsi vaikuttaa tässä kohtaa perus "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun maailma ei olekaan haluamanlaiseni!" -väninältä. Just saying..

Kaikille yhteiset vessat? Eli mä joudun pidäteleen paskaa kun vessat on täynnä meikkejään ehostavia nais...anteeksi, ihmisiä. Koska herranvuonna 2015 ei ole enää sukupuoli rooleja ja biologiasta on tullut yhtäkkiä mielipidekysymys. Vanha ajattelutapa: pippeli=poika, pimppi=tyttö on aikansa elänyt ja sopii ainoastaan junteille moukille?

Skippaan koko herranvuonna -lausahduksesi, koska kyseinen aihe ei ole tämän vastineen keskiössä. Kuitenkin, onko sinulla mystisesti jotain väliä sillä, kenen kanssa asioit samassa vessassa? Jos kyseisessä ws.ssä on kopit ja toisten "suorittamista" ei nähdä, onko sillä mitään väliä, missä vessassa olet? Myönnän, että järjestely voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita vaikkapa menkkakipuisille naisille tai vatsanväänteistä kärsiville miehille, mutta yksinkertainen fakta on, että me kaikki käymme vessassa. Sillä ei kai pitäisi olla väliä, ketkä muut siellä käyvät, kunhan saat omat tarpeesi hoidettua? Muutoin voit pohtia, onko sinulle ok kulkea julkisilla paikoilla kun siellä on naisia, kun ootte niin hirvittävän erilaisia, hui kamalaa!

Listaa vois jatkaa vaikka loputtomiin, mutta pointti tuli varmaan selväksi.
Nyt on pakko kysyä teiltä rakkaat ystävät:
Onko nämä asiat jotenki tärkeitä teille?
Pilaako sun päivää sovinistinen suojatiemerkki, jossa jokin kikkeli-sukupuolta edustava olento talutaa lasta? Pitääkö kaikesta saada kaikenväriset versiot?Haluatko muutenkin perseauki olevaan maahan lisää väkisinpenetroitumisen professoreja ja helppoa elämää haikailevia insinöörejä? Onko ymmärrettävää että joku kolmikymppinen kellariasukki vetelee bokseriaan taunukseen?
Onko jonkin turhakkeen perse seuraamisen arvoinen?
Pitääkö penis ja emätin unohtaa, olla vaan yhtä isoa ihmisrotua ja arvailla vastaan tulevan varustus?

Jos vastasit edellä oleviin kyllä: Ole hyvä, poista minut kavereista ja lopeta hengitäminen.

Pahoittelut avautumisesta, nyt helpottaa. Hymiö grin

Ps. Mutta katkera en ole.

Itse en edes uhraa näille aiheille niin kovasti ajatusta ja ärsyyntymistä kuin sinä näytät juuri tässä tekstissäsi uhraavan. Huvittavinta on viimeisin kysymyksesi, ihan kuin olisi jotenkin valtavan tärkeää pystyä luokittelemaan vastaantulijat joko mieheksi tai naiseksi, vaikka sillä nyt ei taidakaan vastaantulijana olla mitään suurempaa merkitystä. Minä kysynkin sinulta Ari Partanen (sekä kaltaisiltasi), onko mahdollista, että maailmaan mahtuu muunkinlaisia normeja kuin vain sinä? Onko mahdollista että sukupuolijaottelulla ei ole loppujen lopuksi mitään väliä jonkun taitojen tai persoonan kanssa? Onko sinulle housut automaattisesti sama kuin mies? Ärsyynnytkö ehkä liian helposti asioista, jotka vain ovat olemassa, mutta jotka eivät konkreettisesti häiritse elämääsi?

Harmi ettet ole kavereissani, en voi poistaa sinua. Enkä aio lopettaa hengittämistäkään, koska käytän mieluusti hönkimiseni siihen, että tämänkaltaiset aivopierut saataisiin lopetettua. On helppoa vaatia maailmalta mukautumista sinun mielipiteeseesi, mutta voitko vaatia sitä, kun et selvästikään pysty samaan?

Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja todeta, että ohhoh, täällähän on muunlaisiakin ihmisiä ja ajatuksia kuin minä. Ja kappas kummaa, ne ihmiset ja ajatukset eivät haittaa elämääni pelkällä olemassaolollaan millään muotoa.

PS. Katkeralta vähän vaikutat, enkä usko että jotkin kielioppiharjoituksetkaan tekisivät sinulle yhtään pahaa. Kaikkea hyvää jatkoa ajatellen!

Kun kuulet äänimerkin, vaihda sivua

Luulen, että on aika kertoa nyt tarina minusta ja arkkivihollisestani - liikunnasta.

Tykkäsin lapsena tosi paljon joukkuelajeista. Pesäpallo oli ehdoton suosikki, mutta myös jalkapallo, koripallo ja sähly kiinnostivat. Halusin pelata jalkapalloa, mutta se oli käytännössä mahdotonta, koska velipojan jääkiekko- ja jalkapalloharrastus söivät tehokkaasti aikaa. Pesäpalloon tarvittiin aina monta, eikä laji ollut niin suuressa suosiossa kavereideni keskuudessa. Sählyä pelasin mieluusti ala-asteella, kun meille sitä vain pidettiin kyläpahasessa.

Yläasteella vihasin liikuntaa. Keräsin itselleni aina paineita koko kouluaineesta, koska se oli pelkkää suorittamista. Inhosin tunteja myös silloisen opettajan takia, koska hän tuntui korostavan vain tulosten merkitystä. Itsehän olisin halunnut pitää hauskaa liikunnan parissa. Muistan miten inhosin jokavuotista arviointikertaa. Opettaja sanoi, että ihan todella haluaisi antaa minulle paremman numeron kivan asenteeni vuoksi, mutta tulokset eivät riitä. Eipä kai, kun suurin osa numerosta muodostui 1500m matkan juoksusta. Itse olen esimerkiksi nopeampi sprinttaaja kuin kestävämpi juoksija, joten kiitos sinulle, joka keksit mitata liikuntanumeroa tällä testillä.

Harrastin kuitenkin jonkin verran lenkkeilyä yläasteella, mutta vihasin sitä. Kuuntelin Kotiteollisuutta ja murisin mennessäni. "Liikunta on perseestä", ajattelin liiankin monesti.

Tänään huomasin asian olevan vihdoin toisin. 

Kävin aamulla lenkillä ystäväni kanssa ja illalla vielä toisen lenkin luokkatoverin kanssa. Tammikuussa löysin kuntonyrkkeilyn, josta on muodostunut mukava purkutapa stressille ja pahalle mielelle. En sano, että olisin kuntoilija tai urheilija, mutta minulle itselleni on ollut suuri askel löytää taas se ilo liikunnasta.

Ja mikä parasta - se tunne, kun en malta odottaa huomista aamulenkkiäni.

Kesä, älä vaivaudu suotta vastaan!

Pidän itseäni usein suhteellisen reippaana ja tarmokkaana ihmisenä, mutta nyt päälle kolmen vuoden työsuhteen jälkeen (opintojen ohessa) olen ollut kuin viili pakenemassa lusikasta. Tosin minä en pakenekaan lusikkaa vaan todellisuutta siitä, että joudun vihdoin ja viimein tunkemaan oman lusikkani tähän kesätyöpaikkojen armottomaan hakubisnekseen. Ja häpeäkseni myönnän heränneeni kyseiseen hommaan vasta pari viikkoa sitten!

No miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin? Voin vedota vaikka kuinka moniin miljooniin syihin, mutta ensisijaisena syynä ovat tämänhetkiset kouluprojektit. Uskokaa tai älkää, viihdyn niin mainiosti kouluprojektien parissa, että kesätyöt eivät ole vilahtaneet pieneen mieleenikään sen kaiken keskellä. Olen juuri päässyt kiinni luovaan työskentelyyni ujuttamalla visioitani ja visualisointiani vähän joka soppaan - ja olen nauttinut koko hommasta ihan liikaa! Toiseksi olen melko osaamaton noobi tällä saralla, koska en ole varsinaisesti hakenut aiemmin kesätyöpaikkoja. Onnistuin vuonna 2011 tyrkkäämään itseni huoltsikalle (kesätyötarkoituksessa), jossa ei haettukaan työntekijää vain kesäksi. Jäin sinne siis kolmeksi vuodeksi, ihan huomaamattani.

Mutta kesätyöstressi syrjään, on tässä muutakin (luovaa) asiaa. Olen kirjoitellut englanninkielistä tarinaani jo kymmenen sivun verran! Huhhuijakkaa, olen rikkonut virallisen ennätykseni lööperin kirjoittelussa, sillä edellinen novellini oli noin kahdeksan sivun mittainen. Ero silloisen Paulan raapustuksiin on merkittävä, sillä tällä kertaa minulla on kokonainen draaman kaari suunniteltuna. Olen siis ylittänyt novellin rajan ja siirtymässä kenties kohti ns. "ensimmäistä kirjaa". Taiteilijasieluni värisee innosta!

Kohti uusia vesiä ja seuraavia kesiä!

Mielipiteistä ja keskustelusta

Satuinpa tuossa normaalin nettiselailuni ohessa törmäämään linkkiin, jota kautta sitten kulkeuduin jollekin keskustelupalstalle. Näin muutamia ihan mielenkiintoisiakin keskusteluja, ja osallistuin puhtaasti vain esittääkseni oman mielipiteeni. Eipä olisi kannattanut.

Heti kimppuuni hyökkäsi joku, joka heti alkuun asiallisesti tyrmäsi minut lapselliseksi ikäni vuoksi. Mielenkiintoisinta oli tämän mamman argumentti: "Sinä esität nyt vain asioita OMASTA NÄKÖKULMASTASI!!1". Siis mitä? Eikös keskustelussa niin tehdä? Vai kuuluisiko siinä nyt sitten lainata muiden mielipiteitä ja olla itse olematta mitään mieltä? Koko kommentti oli niin yllättävä, että ihan häkellyin. Pystyykö muka kukaan meistä kommentoimaan käyttämällä vain universaaleja totuuksia, jotka eivät ole edes suhteessa omiin mielipiteisiin?

En voi sietää tuuliviiri-ihmisiä. Sellaista ihmistyyppiä, joka kyllä aloittaa keskustelemaan, mutta vaihtaa mielipidettään useamman kerran muiden kannanottojen perässä. Olisi eri asia todeta keskustelun loppuun että "ei helevatti, oletpas oikeassa!", jos jonkun perustelu olisi niin ylivoimaisen puolestapuhuva. Mutta jatkuva "joo, oot kyllä oikeassa"/"siinä on kyllä pointti" on vain turhaa joojottelua, joka ei ikinä johda mihinkään.

Jotta en nyt ihan yrittäisi vaikuttaa liian pyhistelevältä, on myönnettävä että olen kerran keskustellut niin intensiivisesti, että aloin itkeä toisen ihmisen mielipiteen vuoksi. Ystäväni äiti oli ehdottomasti sitä mieltä, että yhdenkään homoparin ei tulisi saada adoptoida lapsia, koska se on niin luonnotonta ja väärin. Minusta koko kommentti oli niin loukkaava ja julma niitä ihmisiä kohtaan, jotka todella tahtoivat lasta ja joilla oli aivan yhtäläinen oikeus perheonneen kuin muillakin. Tunsin todella, ettei maailma ikinä tule muuttumaan ja hyväksymään muita juuri sellaisten mielipiteiden vuoksi. (Spoiler, sovimme välimme kiistasta huolimatta)

Kaipa tässäkin tarinassa oli jokin pointti. Pitäisi hyväksyä, mutta pitäisi myös seistä omien mielipiteidensä takana. Kuitenkaan ei saisi olla jääräpäisesti vain yhtä mieltä, vaan avoin muidenkin mielipiteille. Siitä huolimatta sinulla olisi oltava oma näkökulma varsinaisesti olematta mitään liian rajoittavaa mieltä asioista? Ja keskusteltava aina niin, ettei kukaan muu kokisi itseään loukatuksi? Siinäpä tehtävä, johon ei taida kukaan ihminen pystyä.

Itsensä tutkiskelua ja mielikuvitusmaailmoja

On nyt käynyt vallan niin jännästi, että kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, olen pitänyt taukoa piirtämisestä. Melko eriskummallista, mutta en varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä keskittyä vain kirjoittamiseen, niin vain on yksinkertaisesti päässyt käymään tahattomasti.

All of sudden my thoughts were interrupted when I heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?” I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.

Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.

Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.

Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?

Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!

Uskonto, meidän olis aika jutella vähän?

Juuri nyt en ole ehtinyt tähän hätään kaivelemaan päiväkirjojani niin perinpohjaisesti, että olisin heti aloittanut "Päiväkirjan kätköistä" -sarjaa (tai mikälie sen nimeksi nyt vielä tuleekaan). Sen sijaan viattomasti selailtuani 9gagiä kännykällä törmäsin taas lempikeskusteluuni. Ah uskonto, sinä hämmästytät minua joka päivä aina yhtä paljon, mutta et mairittelevassa mielessä lainkaan.

Olen ollut nuorempana uskossa, olen kuulunut kirkkoon ja ravannut leireillä isostelemassa. Joten tiedän, mistä puhun. Kaikki oli niin yksikertaista ja helppoa - minun oli helppo ajatella olevani ainutlaatuinen ja erottuva. Niin helppo pakomahdollisuus oli aivan liian loistava mahdollisuus nuorelle minulle, joka oli äärimmäisen epävarma, tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja helposti ulkopuoliseksi. Onpa huojentavaa, että joku rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Useamman vuoden jälkeen ymmärrän hyvin 15-kesäistä minua: Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Teini-iän hormonit ja muutokset ovat kovaa aikaa, ja tämän kaiken keskellä joku "ulkopuolinen" kaikkivoipa kaveri ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Se on huojentavaa. Mutta tätä suhdetta Jumalaan voi verrata suhteeseen mielikuvituspoikaystävään. Suhteen laatu voi hetkellisesti olla mukavaa, mutta onko se todellista? Ei ole.

Kun kasvoin aikuiseksi, en voinut olla miettimättä: Kuinka paljon lukuisat rukoiluni olivat ketään auttaneet? Vietin monia iltoja rukoillessani ystäväni puolesta. Hän oli kokenut elämässään kovia, ja toivoin kovin, että hän saisi normaalielämästään kiinni ja voisi jatkaa elämäänsä onnellisena ja sellaisena kuin hän oli, ennen sen kaiken pahan tapahtumista.

Älkää nyt pidätelkö henkeänne, mutta ei se rukoilu auttanut. Ystäväni on edelleen raakile, pyrkimässä parempaan. Jos ystäväni Jumala kerran oli kaikkivaltias ja niin loistava kaikessa hohdossaan, miksei hän parantanut ystäväni oloa? Tai vielä parempaa, miksei hän estänyt sitä kaikkea pahaa alkuunsa?

Melko ratkaiseva, ja jopa paras, argumentti uskonnottomuuteni puolesta on Richard Dawkinsin ja Ricky Gervaisin keskustelusta argumentti: "What if you were born in India?". Toden totta, jos olisin syntynyt Intiaan, uskoisin johonkin aivan muuhun. Koska uskontoja on monia, on silloin uskominenkin puhtaasti arpapeliä: Oletko valinnut parhaan mahdollisen voittajan tähän elämänjälkeiseen peliin? Entä jos valitsit väärin? Entä jos ns. "voittajaa" ei olekaan?
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)

Kun lapsi lakkaa uskomasta Joulupukkiin, se on kaikista luonnollista. Kun aikuinen lakkaa uskomasta Jumalaan, se on ilmeisesti väärin. Omasta mielestäni olen vihdoin valinnut oikein ja jos totuuden valitseminen on väärin, olen syyllinen siihen ilomielin ja ylpeydellä.

"Otteita päiväkirjastani" coming soon!

Joo eipä ole taas laiskuuttaan tullut päiviteltyä, ainakaan mitään niin hyvää, että olisin kehdannut julkaista. Vietän viikonloppua tällä kertaa likimain yksikseni, koska poikaystävä Antti on roudaroimassa Joensuussa ja Jyväskylässä.

Näinkin laaja yksinoloaika saa mut aina puuhaamaan jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja tällä kertaa se ajoi mut päiväkirjojeni sekaan selailemaan, trip down to memory lane. Ajattelinkin aloittaa blogissani siis sarjan päiväkirjoissani esiintyvistä ajatuksistani. En tiedä miten laaja tästä repertuaarista siis on tulossa. Ajattelinkin ihan sen vuoksi penkoa ensimmäisestä päiväkirjastani alkaen, eli nyt jos milloin on ainutkertainen mahdollisuus päästä vuosien taa kuulemaan 13-14 -vuotiaan Paulan ajatuksia maailmasta.

Tarpeetonta ehkä todetakin, että olen näin 22. ikävuotta lähestyessä todella erilainen verrattuna entiseen. Nuorempana olin itseinhoinen ja "mikä on normaalia" -ajatusmaailmassa vellova typykkä. Myöhemmin yläasteella olin seurakuntatoiminnassa mukana oleva, optimistinen ja miellyttämishaluinen. Lukiossa taas olin toivottoman ihastunut tai seurustelin pahassa suhteessa, jopa niillä rajoilla, että minun ja ystävieni välit kärsivät. Nykyisin olen oman "nörttiyteni" hyväksyvä, lävistyksistä/tatuoinneista innostunut ateisti, joka yrittää siinä sivussa opiskella liiketaloutta (palveluliiketoimintaa) ja elää miehen kanssa saman katon alla.

Paljon on lautasella, paljon on siivottu pois. Tästä koko "projektista" ei kyllä tule mitään sarjaa, vaan jatkan siinä sivussa kaiken muun jauhamiseni postaamista normaalisti. Mutta näitä satunnaisia herkkuja siis luvassa jatkossa, että stay tuned.

PS. Yllätin itseni ja aloin kirjoittamaan jotain ihmenovellihärpäkettä englanniksi. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin!

Kirjoittamisen ja kuntonyrkkeilyn riemua

Hiihtoloma käynnistyi reippaasti eilen. Tässä nyt olis semmoset 1½ viikkoo lomaa, ja ajattelin omistautua ihmissuhteiden lisäksi taas omalle taiteelliselle puolelleni.

Nuorempana ja etenkin lukiossa oli tapana kirjotella kaikenlaista. Nuorena ihmisenä on tietysti valitettavaa, ettei aina ole kokemusta kaikista asioista, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta nyt pitkän kirjoittamattomuuden päätteeksi päätin taas palata näppiksen ääreen muutenkin kuin kouluasioissa, ja halusinkin jakaa nyt hienon inspiraatiovälineen muille kirjoittamisesta kiinnostuneille:
writingexercises.co.uk. Kyseisen linkin takaa löytyy (englanniksi) vaikka mitä kivaa inspiraation avaajaa, esimerkiksi pikajuonigeneraattori, ensimmäinen lause generaattori ja otsikkogeneraattori. Itselle oli kiva yllätys ja mukava blockin poistaja! :)

Tammikuussa tuli aloitettua kuntonyrkkeilykin, ja nyt ollaan peruskurssin jälkeen jo sitten siirrytty jatkokurssille. Itse olen tykännyt valtavasti, kerrankin tuntuu löytyneen joku keino kanavoida omaa keskittymistä ja kilpailuviettiä, koska oma kehityskin on kumminkin aina parannettavissa. Koko kuntonyrkkeily on muodostunut itselle jotenkin hyvin merkittäväksi, koska aika harvoin olen elämäni aikana löytänyt sitä liikkumisen riemua mistään yksilölajista. Jee, onnistumisen tunteita!