Uskonto, meidän olis aika jutella vähän?

Juuri nyt en ole ehtinyt tähän hätään kaivelemaan päiväkirjojani niin perinpohjaisesti, että olisin heti aloittanut "Päiväkirjan kätköistä" -sarjaa (tai mikälie sen nimeksi nyt vielä tuleekaan). Sen sijaan viattomasti selailtuani 9gagiä kännykällä törmäsin taas lempikeskusteluuni. Ah uskonto, sinä hämmästytät minua joka päivä aina yhtä paljon, mutta et mairittelevassa mielessä lainkaan.

Olen ollut nuorempana uskossa, olen kuulunut kirkkoon ja ravannut leireillä isostelemassa. Joten tiedän, mistä puhun. Kaikki oli niin yksikertaista ja helppoa - minun oli helppo ajatella olevani ainutlaatuinen ja erottuva. Niin helppo pakomahdollisuus oli aivan liian loistava mahdollisuus nuorelle minulle, joka oli äärimmäisen epävarma, tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja helposti ulkopuoliseksi. Onpa huojentavaa, että joku rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Useamman vuoden jälkeen ymmärrän hyvin 15-kesäistä minua: Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Teini-iän hormonit ja muutokset ovat kovaa aikaa, ja tämän kaiken keskellä joku "ulkopuolinen" kaikkivoipa kaveri ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Se on huojentavaa. Mutta tätä suhdetta Jumalaan voi verrata suhteeseen mielikuvituspoikaystävään. Suhteen laatu voi hetkellisesti olla mukavaa, mutta onko se todellista? Ei ole.

Kun kasvoin aikuiseksi, en voinut olla miettimättä: Kuinka paljon lukuisat rukoiluni olivat ketään auttaneet? Vietin monia iltoja rukoillessani ystäväni puolesta. Hän oli kokenut elämässään kovia, ja toivoin kovin, että hän saisi normaalielämästään kiinni ja voisi jatkaa elämäänsä onnellisena ja sellaisena kuin hän oli, ennen sen kaiken pahan tapahtumista.

Älkää nyt pidätelkö henkeänne, mutta ei se rukoilu auttanut. Ystäväni on edelleen raakile, pyrkimässä parempaan. Jos ystäväni Jumala kerran oli kaikkivaltias ja niin loistava kaikessa hohdossaan, miksei hän parantanut ystäväni oloa? Tai vielä parempaa, miksei hän estänyt sitä kaikkea pahaa alkuunsa?

Melko ratkaiseva, ja jopa paras, argumentti uskonnottomuuteni puolesta on Richard Dawkinsin ja Ricky Gervaisin keskustelusta argumentti: "What if you were born in India?". Toden totta, jos olisin syntynyt Intiaan, uskoisin johonkin aivan muuhun. Koska uskontoja on monia, on silloin uskominenkin puhtaasti arpapeliä: Oletko valinnut parhaan mahdollisen voittajan tähän elämänjälkeiseen peliin? Entä jos valitsit väärin? Entä jos ns. "voittajaa" ei olekaan?
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)

Kun lapsi lakkaa uskomasta Joulupukkiin, se on kaikista luonnollista. Kun aikuinen lakkaa uskomasta Jumalaan, se on ilmeisesti väärin. Omasta mielestäni olen vihdoin valinnut oikein ja jos totuuden valitseminen on väärin, olen syyllinen siihen ilomielin ja ylpeydellä.