Oijoijoi, sydämestä ahdistaa ja tunnen arvostelevat katseet - ennen niin innokkaan bloggariminäni katseet menneisyydestä nimittäin. Mikä ihme ajaa kirjoittamisesta innostuneen ja sitä edelleen mieluusti harrastavan nuoren naisen jättämään bloginsa täysin vaille huomiota, ellei satunnaisesta uutisvirrasta iske esiin joku verta kuohuttava otsikko tai aihealue?
Haluaisin sanoa, että minulla on tähän vastaus, mutta valehtelisin. Ei siihen ole sellaista järjellistä selitystä, joka oikeuttaisi mykkäkoulun pitämiseen. Kai olen kokenut kaiken jakamisen blogissa (ja jopa omassa päiväkirjassani - sekin on ollut tauolla noin vuoden) vähän arveluttavaksi. En toki ole koskaan kohdannut ketään kaksoisolentoani, joka olisi samanlainen jokaiselta aspektiltaan kuin minä itse, mutta en silti koe että elämästäni kertominen olisi kenellekään niin mielenkiintoista ja sisältörikasta tuotantoa, että ihmisillä olisi halua lukea sitä. Toisaalta, mykkäkoululla sitä sisältöä ei taatusti synnykään, joten ainahan voin koettaa puhaltaa blogini sisään sisältöä ja painella elvyttäen siihen lisää henkeä näppäimistön kautta.
No mitäkö minulle kuuluu? Jaa-a. Tällä hetkellä tuskastelen opinnäytetyöni parissa, pelaan ahkerasti uusinta Pokémon Moon -peliä, teen työharjoittelua markkinoinnin parissa, koetan raapia opintosuorituksiani kasaan, käyn töissä, piirrän vapaa-ajallani piirtopöydällä ja Photoshopilla, suunnittelen sarjakuvaprojektia ja luen kirjoja. Ainahan tämä elämä on täynnä kaikkea tekemistä, puhumattakaan siitä, että olisi kai sosiaalista elämääkin pidettävä pystyssä ja huolehdittava parisuhteesta ja nukuttavakin 7-8 tuntia yössä.
Pimeys näin talvella ainakin ajaa minut lähes lamautuneeseen tilaan. Sulkeudun kotiin kuin koteloon nautiskellen arjesta irrottavasta tekemisestä. Joulukorttejakin olen koettanut askarrella itse ja pari joululahjaakin on tullut jo hankittua.
Elättelen toivoa, että tämä on sitä aikuistumista. Hoidan asioita ja nautin vapaa-ajasta. Toteutan itseäni ja alan tietää mitä elämältä haen. Tätä se sitten varmaankin on.
