Tykkäsin lapsena tosi paljon joukkuelajeista. Pesäpallo oli ehdoton suosikki, mutta myös jalkapallo, koripallo ja sähly kiinnostivat. Halusin pelata jalkapalloa, mutta se oli käytännössä mahdotonta, koska velipojan jääkiekko- ja jalkapalloharrastus söivät tehokkaasti aikaa. Pesäpalloon tarvittiin aina monta, eikä laji ollut niin suuressa suosiossa kavereideni keskuudessa. Sählyä pelasin mieluusti ala-asteella, kun meille sitä vain pidettiin kyläpahasessa.
Yläasteella vihasin liikuntaa. Keräsin itselleni aina paineita koko kouluaineesta, koska se oli pelkkää suorittamista. Inhosin tunteja myös silloisen opettajan takia, koska hän tuntui korostavan vain tulosten merkitystä. Itsehän olisin halunnut pitää hauskaa liikunnan parissa. Muistan miten inhosin jokavuotista arviointikertaa. Opettaja sanoi, että ihan todella haluaisi antaa minulle paremman numeron kivan asenteeni vuoksi, mutta tulokset eivät riitä. Eipä kai, kun suurin osa numerosta muodostui 1500m matkan juoksusta. Itse olen esimerkiksi nopeampi sprinttaaja kuin kestävämpi juoksija, joten kiitos sinulle, joka keksit mitata liikuntanumeroa tällä testillä.
Harrastin kuitenkin jonkin verran lenkkeilyä yläasteella, mutta vihasin sitä. Kuuntelin Kotiteollisuutta ja murisin mennessäni. "Liikunta on perseestä", ajattelin liiankin monesti.
Tänään huomasin asian olevan vihdoin toisin.
Kävin aamulla lenkillä ystäväni kanssa ja illalla vielä toisen lenkin luokkatoverin kanssa. Tammikuussa löysin kuntonyrkkeilyn, josta on muodostunut mukava purkutapa stressille ja pahalle mielelle. En sano, että olisin kuntoilija tai urheilija, mutta minulle itselleni on ollut suuri askel löytää taas se ilo liikunnasta.
Ja mikä parasta - se tunne, kun en malta odottaa huomista aamulenkkiäni.
