Mielipiteistä ja keskustelusta

Satuinpa tuossa normaalin nettiselailuni ohessa törmäämään linkkiin, jota kautta sitten kulkeuduin jollekin keskustelupalstalle. Näin muutamia ihan mielenkiintoisiakin keskusteluja, ja osallistuin puhtaasti vain esittääkseni oman mielipiteeni. Eipä olisi kannattanut.

Heti kimppuuni hyökkäsi joku, joka heti alkuun asiallisesti tyrmäsi minut lapselliseksi ikäni vuoksi. Mielenkiintoisinta oli tämän mamman argumentti: "Sinä esität nyt vain asioita OMASTA NÄKÖKULMASTASI!!1". Siis mitä? Eikös keskustelussa niin tehdä? Vai kuuluisiko siinä nyt sitten lainata muiden mielipiteitä ja olla itse olematta mitään mieltä? Koko kommentti oli niin yllättävä, että ihan häkellyin. Pystyykö muka kukaan meistä kommentoimaan käyttämällä vain universaaleja totuuksia, jotka eivät ole edes suhteessa omiin mielipiteisiin?

En voi sietää tuuliviiri-ihmisiä. Sellaista ihmistyyppiä, joka kyllä aloittaa keskustelemaan, mutta vaihtaa mielipidettään useamman kerran muiden kannanottojen perässä. Olisi eri asia todeta keskustelun loppuun että "ei helevatti, oletpas oikeassa!", jos jonkun perustelu olisi niin ylivoimaisen puolestapuhuva. Mutta jatkuva "joo, oot kyllä oikeassa"/"siinä on kyllä pointti" on vain turhaa joojottelua, joka ei ikinä johda mihinkään.

Jotta en nyt ihan yrittäisi vaikuttaa liian pyhistelevältä, on myönnettävä että olen kerran keskustellut niin intensiivisesti, että aloin itkeä toisen ihmisen mielipiteen vuoksi. Ystäväni äiti oli ehdottomasti sitä mieltä, että yhdenkään homoparin ei tulisi saada adoptoida lapsia, koska se on niin luonnotonta ja väärin. Minusta koko kommentti oli niin loukkaava ja julma niitä ihmisiä kohtaan, jotka todella tahtoivat lasta ja joilla oli aivan yhtäläinen oikeus perheonneen kuin muillakin. Tunsin todella, ettei maailma ikinä tule muuttumaan ja hyväksymään muita juuri sellaisten mielipiteiden vuoksi. (Spoiler, sovimme välimme kiistasta huolimatta)

Kaipa tässäkin tarinassa oli jokin pointti. Pitäisi hyväksyä, mutta pitäisi myös seistä omien mielipiteidensä takana. Kuitenkaan ei saisi olla jääräpäisesti vain yhtä mieltä, vaan avoin muidenkin mielipiteille. Siitä huolimatta sinulla olisi oltava oma näkökulma varsinaisesti olematta mitään liian rajoittavaa mieltä asioista? Ja keskusteltava aina niin, ettei kukaan muu kokisi itseään loukatuksi? Siinäpä tehtävä, johon ei taida kukaan ihminen pystyä.

Itsensä tutkiskelua ja mielikuvitusmaailmoja

On nyt käynyt vallan niin jännästi, että kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, olen pitänyt taukoa piirtämisestä. Melko eriskummallista, mutta en varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä keskittyä vain kirjoittamiseen, niin vain on yksinkertaisesti päässyt käymään tahattomasti.

All of sudden my thoughts were interrupted when I heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?” I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.

Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.

Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.

Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?

Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!

Uskonto, meidän olis aika jutella vähän?

Juuri nyt en ole ehtinyt tähän hätään kaivelemaan päiväkirjojani niin perinpohjaisesti, että olisin heti aloittanut "Päiväkirjan kätköistä" -sarjaa (tai mikälie sen nimeksi nyt vielä tuleekaan). Sen sijaan viattomasti selailtuani 9gagiä kännykällä törmäsin taas lempikeskusteluuni. Ah uskonto, sinä hämmästytät minua joka päivä aina yhtä paljon, mutta et mairittelevassa mielessä lainkaan.

Olen ollut nuorempana uskossa, olen kuulunut kirkkoon ja ravannut leireillä isostelemassa. Joten tiedän, mistä puhun. Kaikki oli niin yksikertaista ja helppoa - minun oli helppo ajatella olevani ainutlaatuinen ja erottuva. Niin helppo pakomahdollisuus oli aivan liian loistava mahdollisuus nuorelle minulle, joka oli äärimmäisen epävarma, tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja helposti ulkopuoliseksi. Onpa huojentavaa, että joku rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Useamman vuoden jälkeen ymmärrän hyvin 15-kesäistä minua: Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Teini-iän hormonit ja muutokset ovat kovaa aikaa, ja tämän kaiken keskellä joku "ulkopuolinen" kaikkivoipa kaveri ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Se on huojentavaa. Mutta tätä suhdetta Jumalaan voi verrata suhteeseen mielikuvituspoikaystävään. Suhteen laatu voi hetkellisesti olla mukavaa, mutta onko se todellista? Ei ole.

Kun kasvoin aikuiseksi, en voinut olla miettimättä: Kuinka paljon lukuisat rukoiluni olivat ketään auttaneet? Vietin monia iltoja rukoillessani ystäväni puolesta. Hän oli kokenut elämässään kovia, ja toivoin kovin, että hän saisi normaalielämästään kiinni ja voisi jatkaa elämäänsä onnellisena ja sellaisena kuin hän oli, ennen sen kaiken pahan tapahtumista.

Älkää nyt pidätelkö henkeänne, mutta ei se rukoilu auttanut. Ystäväni on edelleen raakile, pyrkimässä parempaan. Jos ystäväni Jumala kerran oli kaikkivaltias ja niin loistava kaikessa hohdossaan, miksei hän parantanut ystäväni oloa? Tai vielä parempaa, miksei hän estänyt sitä kaikkea pahaa alkuunsa?

Melko ratkaiseva, ja jopa paras, argumentti uskonnottomuuteni puolesta on Richard Dawkinsin ja Ricky Gervaisin keskustelusta argumentti: "What if you were born in India?". Toden totta, jos olisin syntynyt Intiaan, uskoisin johonkin aivan muuhun. Koska uskontoja on monia, on silloin uskominenkin puhtaasti arpapeliä: Oletko valinnut parhaan mahdollisen voittajan tähän elämänjälkeiseen peliin? Entä jos valitsit väärin? Entä jos ns. "voittajaa" ei olekaan?
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)

Kun lapsi lakkaa uskomasta Joulupukkiin, se on kaikista luonnollista. Kun aikuinen lakkaa uskomasta Jumalaan, se on ilmeisesti väärin. Omasta mielestäni olen vihdoin valinnut oikein ja jos totuuden valitseminen on väärin, olen syyllinen siihen ilomielin ja ylpeydellä.