On nyt käynyt vallan niin jännästi, että kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, olen pitänyt taukoa piirtämisestä. Melko eriskummallista, mutta en varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä keskittyä vain kirjoittamiseen, niin vain on yksinkertaisesti päässyt käymään tahattomasti.
All of sudden my thoughts were interrupted when I
heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder
was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps
went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some
sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching
my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?”
I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.
Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.
Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.
Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?
Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti