Ei hätää blogiseni, minä osaan elvyttää.

Oijoijoi, sydämestä ahdistaa ja tunnen arvostelevat katseet - ennen niin innokkaan bloggariminäni katseet menneisyydestä nimittäin. Mikä ihme ajaa kirjoittamisesta innostuneen ja sitä edelleen mieluusti harrastavan nuoren naisen jättämään bloginsa täysin vaille huomiota, ellei satunnaisesta uutisvirrasta iske esiin joku verta kuohuttava otsikko tai aihealue?

Haluaisin sanoa, että minulla on tähän vastaus, mutta valehtelisin. Ei siihen ole sellaista järjellistä selitystä, joka oikeuttaisi mykkäkoulun pitämiseen. Kai olen kokenut kaiken jakamisen blogissa (ja jopa omassa päiväkirjassani - sekin on ollut tauolla noin vuoden) vähän arveluttavaksi. En toki ole koskaan kohdannut ketään kaksoisolentoani, joka olisi samanlainen jokaiselta aspektiltaan kuin minä itse, mutta en silti koe että elämästäni kertominen olisi kenellekään niin mielenkiintoista ja sisältörikasta tuotantoa, että ihmisillä olisi halua lukea sitä. Toisaalta, mykkäkoululla sitä sisältöä ei taatusti synnykään, joten ainahan voin koettaa puhaltaa blogini sisään sisältöä ja painella elvyttäen siihen lisää henkeä näppäimistön kautta.

No mitäkö minulle kuuluu? Jaa-a. Tällä hetkellä tuskastelen opinnäytetyöni parissa, pelaan ahkerasti uusinta Pokémon Moon -peliä, teen työharjoittelua markkinoinnin parissa, koetan raapia opintosuorituksiani kasaan, käyn töissä, piirrän vapaa-ajallani piirtopöydällä ja Photoshopilla, suunnittelen sarjakuvaprojektia ja luen kirjoja. Ainahan tämä elämä on täynnä kaikkea tekemistä, puhumattakaan siitä, että olisi kai sosiaalista elämääkin pidettävä pystyssä ja huolehdittava parisuhteesta ja nukuttavakin 7-8 tuntia yössä.

Pimeys näin talvella ainakin ajaa minut lähes lamautuneeseen tilaan. Sulkeudun kotiin kuin koteloon nautiskellen arjesta irrottavasta tekemisestä. Joulukorttejakin olen koettanut askarrella itse ja pari joululahjaakin on tullut jo hankittua.

Elättelen toivoa, että tämä on sitä aikuistumista. Hoidan asioita ja nautin vapaa-ajasta. Toteutan itseäni ja alan tietää mitä elämältä haen. Tätä se sitten varmaankin on.

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Tiedätkö sen tunteen, kun voisit vaan maata päivästä toiseen sängyssä, vältellen sitä kaikkea tekemisen massaa, joka sua odottaa sen sängyn ulkopuolella? Mulla on ollut tää fiilis jo aika pitkään.

Sen verran olen introvertti ihminen, että yks mun pahimpia painajaisia on täys kalenteri. Ei yhtään tyhjää päivää ilman sitä "pitää tehä tää ja tää ja tää..." -vouhotusta. Mulla ei ole aikaa eikä henkisiä voimavaroja taiteilla vapaa-ajalla, ja jos niin teen, iskee armoton morkkis. "Et sä voi tällasta turhaa nyt puuhailla, sulla on hommia jonossa vaikka kuinka paljon!". No on on, mutta mä tarvitsen sitä taiteilua aina silloin tällöin tai mä kuolen sisäisesti. Ei mun elämä ole muutoin mitenkään niin ihmeellistä tai mielenkiintoista, että mua kiinnostais ihastella sitä ympärilläni. Tälläkin hetkellä haluan vaan sulkeutua rauhassa johonkin huitsin kuuseen olemaan rauhassa ja taiteilemaan.

On niin paljon kaikkea mitä haluaisin tehdä (jos arki ei aina painais päälle ja tää ei ois kamalin opiskeluvuosi oikeasti ikinä), mutta mä oon vaan raivoissani koko tilanteelle, kun en voi (koska en ehdi) tekemään sellasia asioita joita rakastan. Mä vihaan stressiä, koska se tekee musta todellisuuspakoisen luuserin: Mä teen kaikkea muuta kuin just sitä mitä mun pitäis, ja ahdistun sitten kun en tee mitä pitäis tehdä. Syön kaikkea paskaa ja morkkailen itseäni siitäkin. Teen päässäni luetteloja siitä kaikesta mitä pitäis tehdä ja mikä pino sitä hommaa taas odottaa kun saa yhden jutun tehtyä. Töissä ollessani mietin, että tähänkin menee aikaa. Nukkuminen on vaikeeta ja heräilen siihen panikkiin, että oon unohtanu jotain tai että ne asiat odottaa mua.

Pahinta koko tilanteessa on varmaan se, etten osaa puhua siitä kuin vitsaillen, jolloin mä vaikutan siltä että kaikki on aina hyvin. Ei mulla oo pokkaa kellekään sanoa, että täällä meikä vollottaa sitä kaikkea tekemisen määrää ja miten nurkkaan ahdistettu olo mulla on tän kaiken kiireen keskellä. Myönnän toki, että tulokset on ehkä keskimääräistä parempia, koska ahdistus saa mut suuttumaan tilanteelle niin paljon, että "FINE! Tehdään nyt sitten niin priimaa paskaa, että kenenkään ei tarvii tulla valittamaan tästä ikinä!" jolloin mä paahdan sitä hommaa ihanassa flow-tilassa vaikka kuinka monta tuntia huomaamatta edes ajankulua. Ehkä pitäis opetella kieltäytymään kaikista jännistä tilaisuuksista, mutta kun ei niin ei. On vaan niin suuruudenhullu sekopää, että sitä haluaa upottaa lusikkansa jokaiseen soppaan, joka vastaan tulee.

Mun yleisin ajatus tälläisinä kiirekausina on toive siitä, että voisin pysäyttää ajan ja vaan olla ihan rauhassa hetken, ja että ne kaikki velvollisuudet vois "pysäyttää" niin pitkäks aikaa kun vaan hengähdystaukoa tarvitsen. Aina ei vaan jaksais.