Sen verran olen introvertti ihminen, että yks mun pahimpia painajaisia on täys kalenteri. Ei yhtään tyhjää päivää ilman sitä "pitää tehä tää ja tää ja tää..." -vouhotusta. Mulla ei ole aikaa eikä henkisiä voimavaroja taiteilla vapaa-ajalla, ja jos niin teen, iskee armoton morkkis. "Et sä voi tällasta turhaa nyt puuhailla, sulla on hommia jonossa vaikka kuinka paljon!". No on on, mutta mä tarvitsen sitä taiteilua aina silloin tällöin tai mä kuolen sisäisesti. Ei mun elämä ole muutoin mitenkään niin ihmeellistä tai mielenkiintoista, että mua kiinnostais ihastella sitä ympärilläni. Tälläkin hetkellä haluan vaan sulkeutua rauhassa johonkin huitsin kuuseen olemaan rauhassa ja taiteilemaan.
On niin paljon kaikkea mitä haluaisin tehdä (jos arki ei aina painais päälle ja tää ei ois kamalin opiskeluvuosi oikeasti ikinä), mutta mä oon vaan raivoissani koko tilanteelle, kun en voi (koska en ehdi) tekemään sellasia asioita joita rakastan. Mä vihaan stressiä, koska se tekee musta todellisuuspakoisen luuserin: Mä teen kaikkea muuta kuin just sitä mitä mun pitäis, ja ahdistun sitten kun en tee mitä pitäis tehdä. Syön kaikkea paskaa ja morkkailen itseäni siitäkin. Teen päässäni luetteloja siitä kaikesta mitä pitäis tehdä ja mikä pino sitä hommaa taas odottaa kun saa yhden jutun tehtyä. Töissä ollessani mietin, että tähänkin menee aikaa. Nukkuminen on vaikeeta ja heräilen siihen panikkiin, että oon unohtanu jotain tai että ne asiat odottaa mua.
Pahinta koko tilanteessa on varmaan se, etten osaa puhua siitä kuin vitsaillen, jolloin mä vaikutan siltä että kaikki on aina hyvin. Ei mulla oo pokkaa kellekään sanoa, että täällä meikä vollottaa sitä kaikkea tekemisen määrää ja miten nurkkaan ahdistettu olo mulla on tän kaiken kiireen keskellä. Myönnän toki, että tulokset on ehkä keskimääräistä parempia, koska ahdistus saa mut suuttumaan tilanteelle niin paljon, että "FINE! Tehdään nyt sitten niin priimaa paskaa, että kenenkään ei tarvii tulla valittamaan tästä ikinä!" jolloin mä paahdan sitä hommaa ihanassa flow-tilassa vaikka kuinka monta tuntia huomaamatta edes ajankulua. Ehkä pitäis opetella kieltäytymään kaikista jännistä tilaisuuksista, mutta kun ei niin ei. On vaan niin suuruudenhullu sekopää, että sitä haluaa upottaa lusikkansa jokaiseen soppaan, joka vastaan tulee.
Mun yleisin ajatus tälläisinä kiirekausina on toive siitä, että voisin pysäyttää ajan ja vaan olla ihan rauhassa hetken, ja että ne kaikki velvollisuudet vois "pysäyttää" niin pitkäks aikaa kun vaan hengähdystaukoa tarvitsen. Aina ei vaan jaksais.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti