maanantai 26. toukokuuta 2014

Voitto on aina ansaittava

En ole kova urheilun seuraaja, mutta jopa minä osaan katsoa lätkän MM-peliä ja tuoda julki mielipiteeni. Iltalehti ja Ilta-Sanomat ovat jo otsikoineet, suomalaiset taas itkeneet ja tarttuneet kyyniseen asenteeseen.

"Turha aina syyttää tuomareita kun hävitään. Tehkää maaleja ni ei jäähyt merkkaa"

Iltalehden lukijoiden kommentointi oli taas tapansa mukaan jäätävää ja junttien suusta. On totta, että suomalaiset syyttävät helposti tuomareita, mutta kerrankin aiheesta. Pelin voitto ei ole minkään arvoinen, jos se saadaan väärin perustein. Ja anonyymi kommentoijakaan ei voi kiistää, etteikö maaleja ole vaikea saada aikaan, jos jatkuvasti on tuomari viemässä jäähylle. Ylivoimaa vastaan on vaikeampaa, tottahan se on. Enkä suvaitse vastaväitteeksi yhtäkään talvisota -kommenttia.

Yleisesti suomalaisilla on rehellisesti sanoen paska asenne. Nämä kyynikot, jotka eivät usko tosirakkauteen, sulkevat elämänsä ilolta ja riemulta ja uskovat telaketjunaaman parantavan maailmaa ovat pahimpia, mitä suuomalaisyleisöstä (tai elämästä ylipäänsä) voi löytää! En ole isänmaallinen, enkä usko että yksikään ryyppäämistä "oikeuttava" mukajuhla olisi tarpeen, mutta oikeudentajuni on sitä luokkaa, että virheistä on rangaistava ja syyttömiä ei tuomita. Jo senkin perusteella minulla on natsoja sanoa, että tuomaripeli oli ikävää seurattavaa.

Pelejä tulee ja pelejä menee, mutta jatkossa haluan sen olevan reilua ja puolueetonta peliä.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

(Epä?)sosiaalinen sorsabongari

Aikaa kuluu, päivityksiä ei synny. Olen keskittänyt mieleni musiikin kuuntelulle ja koululle, toisin sanoen käyn työharjoittelussa päivisin ja illalla katson House of Cardsia. Vietän aikaani myös satunnaisesti huoltsikalla iltatöissä.


Lamkiin pääsystä olin innoissani, ja vaikka ensimmäinen opintojakso olikin yhtä helvettiä (informaatioähky & stressi?) on tämä seuraava jo sujunut leppoisammin. Aluksi työn ja koulun yhdistäminen oli ahdistavaa, mutta nyt se tulee jo luonnostaan - lähes kaikki on kuitenkin aina sovittavissa/järjesteltävissä.

On hauska huomata, miten pidän itseäni sosiaalisena ja seurallisena, mutta huomaan silti aina tarvitsevani omaa tilaa. Joinain viikkoina haluaisin vain linnoittautua kotiin viltin alle ja elää Pleikkarille. Tai piirtämiselle. Kouluympäristö on kuitenkin tuonut lisää tuttavuuksia, enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Olen tavannut hauskoja ihmisiä, joiden kanssa viihdyn. Minua on tituleerattu jopa hauskaksi! Seurallisuus koulussa onkin helpompaa, kun varsinaisia koulupäiviä on yksi viikossa. Loput viikosta ollaan työyhteisöissä, joten omaa, yksinäistä aikaakin tulee vietettyä "työaikana".

No joo, tässäpä pakollinen lisäpäivitys. Ehkäpä jokin lähipäivä jaksan keskittyä johonkin syvällisempään päivitykseen.

PS. Työharjoittelupaikan vieressä majailee sorsia, joita voin katsella joka päivä harjoitteluajan päätyttyä! Olen taivaassa!

perjantai 24. tammikuuta 2014

Vaikeaa elämää, ei sen enempää

Jumprahuiti, tämä tyttö käy samaan aikaan työyhteisöoppimassa, koulussa, iltatöissä ja tekee läksyjäkin. Vapaa-aikaa on aikalailla pyöreät nolla, ja sekin (kuten tänään) kuluu sitten läksyihin tai pakollisiin rästikotiaskareisiin. Ette usko tuota pyykkivuoren määrää!

Stressitaso ollut selvästi kotona päänupikassa. Ihan on tunnustettava että pahimpina päivinä ei pysty kuin itkemään. Olen aina ollut vapaampi sielu, en koskaan ole kaivannut tai halunnut kiireistä elämäntapaa. Nyt olen joutunut siihen tahtomattani, vaikkakin pitkällä juoksulla motiivit ovat toki lähtöisin minusta itsestäni. Tietysti haluan käydä koulua; haluan päästä työelämään ja varmistaa oman osaamiseni. Tietysti haluan/joudun työskentelemään samalla; Kelan tuet yksin eivät riitä, ja poikaystävän kukkarolle en mene. Haluan tietysti omaakin käyttörahaa, enkä joutua miettimään jokaisen sentin päälle.

Pahinta stressissä on sen verottava kyky. Taiteelliset tavoitteeni menevät lukkoon ja lakkoon, koska mieli joutuu vain miettimään asioita a) miten ehdin nukkumaan tarpeeksi b) missä välissä syön c) läksyt d) työstressi, liian vähäinen henkilökunta e) vapaa-ajan puute. Olen aina halunnut elää elämää niin, ettei tarvitse elää työloukussa, vapaa-ajan kaikkiin pakollisuuksiin käyttäen. Aina on syytä olla selkeät rajat työlle, koululle tai mikä lie se pääpäivätoiminto onkaan. Nyt niitä ei ole.

Tällä hetkellä tunnen itseni melko onnettomaksi, mutta uskon sen hellittävän kun aikataulutus helpottuu tai keksin aikakoneen. Äiti aina sanoo, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti.
Oli miten oli, minä uskon äitiä.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Minä voin aina selittää!

Tiedän, että nyt näyttää pahalta, etenkin kun en ole tullut päivitelleeksi aikoihin! Mutta kuten aikuiselämässä usein tulee huomanneeksi, aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. On äärimmäisen hankalaa sovittaa yhteen työt, ystävät, perhe, harrastukset ja Anselmi. Lisähaastetta tähän kaikkeen tuo vielä joulu (sukuloinnin maagista, autossa käytettävää ja aikaavievää aikaa), lahjaostokset ja tammikuussa alkava koulu. Vieläkin jaksaa hämmästyttää että lamk huolii miut joukkoonsa!

Koulu selvästi hermostuttaa; näin unta, että muut opiskelijat syrji ja piti mua tyhmempänä. Yleensä en ole koskaan jännittänyt uusien ihmisten tapaamista ja tuttavapiirin laajennusta, mutta jotenkin vaan nimenomaan koulu hermostuttaa. Syystä että välivuosi olen ollut tasan töissä. Mutta yritän kyllä luottaa siihen, että kaikki menee parhain päin. Luultavasti kuitenkin eniten mietityttää työt ja mahdollisesti työskentely koulun ohella, sekä armas ystävämme Kela. Ei ole koskaan tullut asioitua Kelassa, joten en oikein tiedä kuinka karseeta koko toiminnasta tulee..

Pyrin taas päivittelemään reilummin, kun kannettavani korjaantuisi. Nykyään datailen pädillä, joten pitempien tekstien nakuttelu on aika... hanurista. Kiitos ja anteeksi!

torstai 24. lokakuuta 2013

Se ainainen pilkun rakastelija

Ah niin ahkera päivittelyni on saanut väistyä, kiitos Nintendon ja pääsykokeiden, joiden parissa olen siis askarrellut. Keskiviikkona 16. leimansa saanut pääsykoekutsu Lamkin tradenomiohjelmaan kolahti torstaina postiluukusta ja riemuahan riitti. Huima viikko aikaa lukea pari tekstiä, joista yksi on vielä hirvein mokellus, johon olen ikinä katseeni laskenut. Asiateksti, joka rönsyilee ja runoilee ja on aivan liian täynnä toistoa. Esimerkiksi koko asiatekstin alussa on tiivistelmä, jossa kerrataan mitä kussakin luvussa tapahtuu ("Luvussa 2 käsittelemme markkinoita ravistelevia ja toisiinsa kietoutuvia vastavoimia..", jokaisessa luvussa viitataan myöhempiin lukuihin ("Myöhemmissä luvuissa perehdymme vielä paremmin näihin vastavoimiin, jotka plaaplaa..") ja jokaisen luvun alussa on vielä esitelmöintiä, mihin nyt sitten perehdytäänkin ("Tässä luvussa tarkastelemme markkinoita myllertäviä vastavoimia, jotka kietoutuvat toisiinsa mitä moninaisin tavoin plaaplaa..". 

Yhtäkkiä tunsin koko ylioppilaslakkini painon sitä tekstiä lukiessani. Kuka kehtaa vihata minua niin paljon, että valitsee tällaisen laaduttoman ja liian pitkiä lauseita ja sanahirviöitä sisältävän aineiston? Ja ärsytyksen laannuttua ei auttanut kuin ottaa läppäri kauniiseen käteen ja koettaa silti lukea sitä suoranaista paskaa. Valitan, vaadin asiatekstini sellaisenaan. Joku roti ja laadunvalvonta sentään.

Kuitenkin, tärkeintä on että kutsu edes tuli. Aiemmissa merkinnoissäni kerroinkin, miten välivuosi lukion jälkeen aiheutti suorastaan häpeää, kun tunsi itsensä ihan tyhmäksi ja kelpaamattomaksi. Etenkin kun hinguin niin kovasti Lahden armaaseen Muotsikkaan sinne kuitenkaan pääsemättä. Mutta kuten äitee aina sanoo, ehkä se ovi ei sitten ole minulle tarkoitettu. Yhden välivuoden jälkeen olen avoin uusille urasuunnitelmille. Etenkin kun rakas työkokemukseni huoltoasemalla on opettanut niin paljon. Minä tosiaan pidän asiakaspalvelusta ja palveluiden kehittämisestä. Miksi en siis koettaisi opiskella jotakin näihin liittyvää? Etenkin kun tunnen olevani hyvä niissä asioissa.

Ilolla ja positiivisen kautta siis!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Nokepörtti

No jokuhan alkaa varmaan jo nauraa ensimmäisten lauseiden kohdalla, mutta voivoi. Kyllä, olen parikymppinen ja pokénörtti, kuten itse tulee sanottua. Ja kappas, en puhu pornosta vaan Pokémonista.

Tämä hieno ilmiö kohtasi minut jo lapsena. En muista tarkkaa ikääni, mutta isoveljeni halusi ehdottomasti Pokémon Yellow:n, kun minä vasta ihmettelin mikä GameBoy mahtoi olla. Veljeni kautta tutustuin GameBoyn ja Pokémonin maailmaan. Lapsena pidin tietysti sarjastakin, mutta kyllä se peli ja pelikortit olivat hienoin juttu. Kortteja tuli kerättyä, niistä valitsi suosikkeja, niillä pelasi kavereiden kanssa ja niistä sai hienoja piirustusmalleja. Pelissä siirtyi keskelle tuota erilaista maailmaa, jossa kilpahenkisyys, keräily, kasvattaminen ja yliluonnollisuus olivat normaaleja ja tavoiteltavia asioita!

Olin kasvavinani isoksi, enkä edes uhrannut ajatusta asialle, kunnes lukion ensimmäisenä vuonna satuin kerran puhumaan erään ystäväni kanssa asiasta. Miten lapsena oli GameBoy ja pelejä. Hän lupasi lainata minulle Pokémon Crystal -version. Tämän jälkeen innostuin uudestaan; miten simppelin yksinkertainen pelimekaniikka ja -idea olikin niin nerokas. Pelaaja saattoi luoda identiteetin pelin kautta valitsemalla mieleisensä örrimörrit ja saavuttamalla erilaisia tavoitteita. Myöhemmissä peleissä kun sai vihdoinkin vapauden valita myös pelihahmon sukupuolen.

Lukiossa kohtasin yllättäen emulaattorin ja romit. Emulaattori oli niinsanotusti konsoli PC-muodossa ja romit konsolipelejä PC-muokattuina. Eräs miespuolinen ystäväni opasti ja neuvoi emulaattorissa ja sen käytössä. Ennen kuin huomasinkaan, sain väylän pelata nostalgiaa herättäviä pelejäni jälleen kerran. Vaihtoehtojakin oli useita, kun taas lapsena sai vain yhden pelin ja vanhemmista se riitti vallan mainiosti.

Romeja pelattuani janoni ei sammunutkaan, vaan huomaan janoavani varsinaista konsolia ja peliä. Tähän tarjoutuu aikuisiällä mahdollisuus, kiitos taloudellisen itsenäisyyden ja työpaikan. Lisäksi oikea hetki on silloin, kun kuudennen sukupolven Pokémon X ja Pokémon Y tulevat markkinoille: Se tietää uusia hahmoja, uusia uudistuksia, uusia örrejä, hahmojen muokattavuutta ja uusia tarinoita. Totta puhuen, en malta odottaa.

Pitäkää aikuisuutenne ja kaavoihin kangistumisenne, minä pidän hauskaa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Tunnustuksia

Tunnustan, olen kotitoukka. Kesällä muutettiin poikaystävä Anselmin (lempinimi, ei hätää!) kanssa Lahteen vuokralle, ja niinpä minusta kehkeytyi varsinainen kotilusmu. Mielenkiintoista sinänsä, koska nuorempana en halunnut olla kotona juuri ollenkaan, mutta oma koti onkin sitten ihan oma lukunsa. Ylipäänsä se tunne, kun on saanut itse olla päättämässä kodin tavaroista. Haluaisin sanoa, että "ihanaa kun nurkissa ei ole turhaa roinaa", mutta varmasti on. Uskomatonta miten pelkästään kahden ihmisen mukana tulee raijattua jos jonkinlaista kamaa. Ja itse taidan olla se pahin roinakerääjä tässäkin tapauksessa.

Tunnustus #2: En ole antanut aiemmin itsestäni kaikkea tälle blogille. Myönnän, että blogi jäi vähemmälle huomiolle, kun elämää alkoi tapahtua. Ensin tuli ero eksästä, jonka jälkeen vietin aikaani töissä ja itseäni hemmotellen ja elämästä nautiskellen. Aloin katsella ympärilleni ja ihastella elämää ja ihmisiä, ja nautin ajasta kavereiden kanssa. Kävin jopa baarissa useammin kuin aiemmin. Mutta yksipuolisen ihastumisen, yksien ohareiden ja eksän vihaviestien jälkeen löysin nykyisen Anselmini, josta en muuten ole kertonut paljon mitään tänne.

Anselmi on hyvän ystäväni Emilian aviomiehen Jonin paras ystävä. Sattumalta Anselmi aka Antti oli bestman ja minä kaaso. Arvatkaa muuten kuka nappasi kimpun ja tuntuuko se koomiselta nykyisin. Kerran tuli Anselmin kanssa valvottua koko yö Empun ja Jonin nurkissa ja puhuttua elämästä, kuolemasta, uskomuksista, menneisyydestä... Ja siitähän se lähti. Ajatella, että huomasin vasta vuoden jälkeen, että kaveripiirissäni on luova, fiksu ja samat arvot jakava nuori mies. Huhhuh. Anselmin perhe ja suku on ihanaa, tunnen oloni erittäin kotoisaksi. Oma perhe ja kaverit myös pitävät ukkelistani, joten asiat ovat paremmin kuin voisi kuvitella.

Tunnustus #3: Olen kohdannut oman itseni aivan uudella tavalla. Aiemmin elämässäni olen koettanut sulkea itsestäni pois asioita, jotka eivät ole ehkä yleisien normien mukaisia tai ns. normaaleja juttuja. Mutta minä olen mitä olen, ja tärkeintä on että nautin itsenäni olemisesta. Joten olen ehkä blogilleni velkaa, että olen peleistä, Pokémoneista, näyttelystä ja ääninäyttelystä, animaatioista, erityisesti Disneystä, aikamatkustuksesta, sarjakuvista ja kirjoista kiinnostunut typykkä. Olen poliittisesti provosoituva; vastustan junttiutta sen kaikissa persumuodoissa, kannatan tasa-arvoista avioliittolakia ja olen rasisminvastainen meuhkaaja. Olen ennen ollut reipas seurakuntanuori, mutta nykyisin ajatukseni ja arvoni ovat muokkautuneet eri suuntaan. En tiedä mikä arvoiltani olisin, mutta minulle tärkeintä olisi, että oikeudenmukaisuus ja moraali rehottaisivat ihmisissä. Runoilen, kirjoitan ja piirrän ja haluaisinkin olla varsinainen moniosaaja. Laulaminen on myös epävirallinen kiinnostus.

Ja olen myös jaarittelija, jos sitä ei ylempää huomaa. Ja romantikko. Hyh, lukijoilla on paljon kestettävää!