torstai 12. maaliskuuta 2015

Itsensä tutkiskelua ja mielikuvitusmaailmoja

On nyt käynyt vallan niin jännästi, että kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, olen pitänyt taukoa piirtämisestä. Melko eriskummallista, mutta en varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä keskittyä vain kirjoittamiseen, niin vain on yksinkertaisesti päässyt käymään tahattomasti.

All of sudden my thoughts were interrupted when I heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?” I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.

Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.

Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.

Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?

Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Uskonto, meidän olis aika jutella vähän?

Juuri nyt en ole ehtinyt tähän hätään kaivelemaan päiväkirjojani niin perinpohjaisesti, että olisin heti aloittanut "Päiväkirjan kätköistä" -sarjaa (tai mikälie sen nimeksi nyt vielä tuleekaan). Sen sijaan viattomasti selailtuani 9gagiä kännykällä törmäsin taas lempikeskusteluuni. Ah uskonto, sinä hämmästytät minua joka päivä aina yhtä paljon, mutta et mairittelevassa mielessä lainkaan.

Olen ollut nuorempana uskossa, olen kuulunut kirkkoon ja ravannut leireillä isostelemassa. Joten tiedän, mistä puhun. Kaikki oli niin yksikertaista ja helppoa - minun oli helppo ajatella olevani ainutlaatuinen ja erottuva. Niin helppo pakomahdollisuus oli aivan liian loistava mahdollisuus nuorelle minulle, joka oli äärimmäisen epävarma, tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja helposti ulkopuoliseksi. Onpa huojentavaa, että joku rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Useamman vuoden jälkeen ymmärrän hyvin 15-kesäistä minua: Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Teini-iän hormonit ja muutokset ovat kovaa aikaa, ja tämän kaiken keskellä joku "ulkopuolinen" kaikkivoipa kaveri ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Se on huojentavaa. Mutta tätä suhdetta Jumalaan voi verrata suhteeseen mielikuvituspoikaystävään. Suhteen laatu voi hetkellisesti olla mukavaa, mutta onko se todellista? Ei ole.

Kun kasvoin aikuiseksi, en voinut olla miettimättä: Kuinka paljon lukuisat rukoiluni olivat ketään auttaneet? Vietin monia iltoja rukoillessani ystäväni puolesta. Hän oli kokenut elämässään kovia, ja toivoin kovin, että hän saisi normaalielämästään kiinni ja voisi jatkaa elämäänsä onnellisena ja sellaisena kuin hän oli, ennen sen kaiken pahan tapahtumista.

Älkää nyt pidätelkö henkeänne, mutta ei se rukoilu auttanut. Ystäväni on edelleen raakile, pyrkimässä parempaan. Jos ystäväni Jumala kerran oli kaikkivaltias ja niin loistava kaikessa hohdossaan, miksei hän parantanut ystäväni oloa? Tai vielä parempaa, miksei hän estänyt sitä kaikkea pahaa alkuunsa?

Melko ratkaiseva, ja jopa paras, argumentti uskonnottomuuteni puolesta on Richard Dawkinsin ja Ricky Gervaisin keskustelusta argumentti: "What if you were born in India?". Toden totta, jos olisin syntynyt Intiaan, uskoisin johonkin aivan muuhun. Koska uskontoja on monia, on silloin uskominenkin puhtaasti arpapeliä: Oletko valinnut parhaan mahdollisen voittajan tähän elämänjälkeiseen peliin? Entä jos valitsit väärin? Entä jos ns. "voittajaa" ei olekaan?
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)

Kun lapsi lakkaa uskomasta Joulupukkiin, se on kaikista luonnollista. Kun aikuinen lakkaa uskomasta Jumalaan, se on ilmeisesti väärin. Omasta mielestäni olen vihdoin valinnut oikein ja jos totuuden valitseminen on väärin, olen syyllinen siihen ilomielin ja ylpeydellä.


lauantai 28. helmikuuta 2015

"Otteita päiväkirjastani" coming soon!

Joo eipä ole taas laiskuuttaan tullut päiviteltyä, ainakaan mitään niin hyvää, että olisin kehdannut julkaista. Vietän viikonloppua tällä kertaa likimain yksikseni, koska poikaystävä Antti on roudaroimassa Joensuussa ja Jyväskylässä.

Näinkin laaja yksinoloaika saa mut aina puuhaamaan jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja tällä kertaa se ajoi mut päiväkirjojeni sekaan selailemaan, trip down to memory lane. Ajattelinkin aloittaa blogissani siis sarjan päiväkirjoissani esiintyvistä ajatuksistani. En tiedä miten laaja tästä repertuaarista siis on tulossa. Ajattelinkin ihan sen vuoksi penkoa ensimmäisestä päiväkirjastani alkaen, eli nyt jos milloin on ainutkertainen mahdollisuus päästä vuosien taa kuulemaan 13-14 -vuotiaan Paulan ajatuksia maailmasta.

Tarpeetonta ehkä todetakin, että olen näin 22. ikävuotta lähestyessä todella erilainen verrattuna entiseen. Nuorempana olin itseinhoinen ja "mikä on normaalia" -ajatusmaailmassa vellova typykkä. Myöhemmin yläasteella olin seurakuntatoiminnassa mukana oleva, optimistinen ja miellyttämishaluinen. Lukiossa taas olin toivottoman ihastunut tai seurustelin pahassa suhteessa, jopa niillä rajoilla, että minun ja ystävieni välit kärsivät. Nykyisin olen oman "nörttiyteni" hyväksyvä, lävistyksistä/tatuoinneista innostunut ateisti, joka yrittää siinä sivussa opiskella liiketaloutta (palveluliiketoimintaa) ja elää miehen kanssa saman katon alla.

Paljon on lautasella, paljon on siivottu pois. Tästä koko "projektista" ei kyllä tule mitään sarjaa, vaan jatkan siinä sivussa kaiken muun jauhamiseni postaamista normaalisti. Mutta näitä satunnaisia herkkuja siis luvassa jatkossa, että stay tuned.

PS. Yllätin itseni ja aloin kirjoittamaan jotain ihmenovellihärpäkettä englanniksi. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin!

torstai 19. helmikuuta 2015

Kirjoittamisen ja kuntonyrkkeilyn riemua

Hiihtoloma käynnistyi reippaasti eilen. Tässä nyt olis semmoset 1½ viikkoo lomaa, ja ajattelin omistautua ihmissuhteiden lisäksi taas omalle taiteelliselle puolelleni.

Nuorempana ja etenkin lukiossa oli tapana kirjotella kaikenlaista. Nuorena ihmisenä on tietysti valitettavaa, ettei aina ole kokemusta kaikista asioista, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta nyt pitkän kirjoittamattomuuden päätteeksi päätin taas palata näppiksen ääreen muutenkin kuin kouluasioissa, ja halusinkin jakaa nyt hienon inspiraatiovälineen muille kirjoittamisesta kiinnostuneille:
writingexercises.co.uk. Kyseisen linkin takaa löytyy (englanniksi) vaikka mitä kivaa inspiraation avaajaa, esimerkiksi pikajuonigeneraattori, ensimmäinen lause generaattori ja otsikkogeneraattori. Itselle oli kiva yllätys ja mukava blockin poistaja! :)

Tammikuussa tuli aloitettua kuntonyrkkeilykin, ja nyt ollaan peruskurssin jälkeen jo sitten siirrytty jatkokurssille. Itse olen tykännyt valtavasti, kerrankin tuntuu löytyneen joku keino kanavoida omaa keskittymistä ja kilpailuviettiä, koska oma kehityskin on kumminkin aina parannettavissa. Koko kuntonyrkkeily on muodostunut itselle jotenkin hyvin merkittäväksi, koska aika harvoin olen elämäni aikana löytänyt sitä liikkumisen riemua mistään yksilölajista. Jee, onnistumisen tunteita!


lauantai 29. marraskuuta 2014

Oi aikoja, oi tapoja. Olikos niitä?

Ei ehkä ole yllätys jo pelkän parin blogitekstini perusteella, että olin erittäin iloinen eilisestä äänestyksestä tasa-arvoisen avioliittolain sallimiseksi. Ja keltainen lehdistö, voitte vapaasti kopioida termin minulta, koska ette sitä itse näemmä osaa käyttää. Jotenkin ikävästi on livahtanut se "homoliitto" juttuihin useammankin kerran.

Koko juttu on synnyttänyt hirvittävän myrskyn niin mediassa kuin kahvipöydissäkin. Joko olet viherliberaali homo tai vanhoillisjuuttunut Raamatunnuolija. Itse kai sitten kuulun ensimmäiseen osastoon, mutta minua se ei haittaa. Minua eivät myöskään haittaa sellaiset uskovaiset, jotka osaavat ajatella oman kirkkonsa ulkopuolelta ("Valtiossa nyt vaan kaikilla kuuluu homman mennä samalla tavalla. Kirkkohan päättää omasta suhtautumisestaan taas erikseen. Jee, arvojani/uskonnonvapauttani ei olekaan siis rajoitettu!"), eivätkä edes ole pakottamassa muita ajattelemaan samalla tavalla. Toisin sanoen he eivät luo oletusta, että kaikkien on pakko uskoa samaan kuin heidänkin.

Oletetaan, että inhoan banaaneja. Mutta vaikka inhoni olisi kuinka syvää, on minusta aika tekopyhää että kieltäisin ne muilta. Vaikkapa sen perusteella, että itse Donkey Kong olisi lähettänyt minulle vihkosen, jossa kaikki banaaninpopsijat tuomitaan. Ei, minun on yksinkertaisesti sallittava muiden matustaa banaaneja, vaikka ne olisivat minusta kuinka kuvottavia. Se on oikeudenmukaista, antaa ihmisten päättää omista asioistaan.

Surullisen kuuluisiksi tulivat nämä lausahdukset: "Entä lapsen oikeus isään ja äitiin?!" ja "Kohta varmaan sallitaan moniavioisuus, pedofilia ja eläinten kanssa naiskentelu!" ja "Nyt on Suomi rappiolla, Jumalan viha tulee!". Näihinkin asioihin on löydän mainiot vasta-argumentit (jos tällaiset uunoilut nyt sellaista tarvitsevat), ja jos joku niitä halajaa, niin kommenttikenttään vaan viestiä. Vastaan kyllä ilomielin (koska en jaksa eritellä niitä tähän, veisivät liikaa tilaa).

Loppujen lopuksi pahin argumentti minulle oli "Eivät saa avioliitto-termiä, se on miehen ja naisen välinen liitto (kirkossa)!". Anteeksi, mutta missä välissä ev.lut. seurakunta on ehtinyt patentoida ja omia sanan avioliitto omaan käyttöönsä? Avioliittoja, ja sen kaltaisia kyhäelmiä on ollut vuosituhannet ja sadat ennen Raamattua, Jeesusta ja Jumalaa. Siksi onkin melko naiivia omia sanaa, koska "Raamatussa sanotaan, että on naisen ja miehen välinen!". Sanotaanhan siellä, että äyriäiset ja porsas ovat ruokana synti, raiskatun lapsen saa viedä avioon, nainen vaietkoon seurakunnassaan ja vääräuskoiset tulee kivittää. Sen sijaan parhaiten muistan Raamatusta sen kohdan, jossa sanotaan ettei ihmisen sovi tuomita toisia, sillä se on Jumalan tehtävä. Kristityt voivat repiä siitä enemmän mallia, eivätkä vain poimia suosikkikirsikoitaan uskonnostaan. Ja koettaa sen perusteella vieläpä syrjiä muita ihmisiä. Ai niin, Raamattu myös käskee tappaa ne, jotka eivät ole israelilaisia. O-ou...

Pahoittelen, sillä pointtinihan ei ollut mollata (vaikka taisin siihen hiukan sortuakin..) vaan saada lukija käsittämään, että...
1) "Homoliitto" ei ole sovelias termi, se voi olla hyvinkin loukkaava.
2) Uskovaiset ovat kivoja, jos eivät ole kivittämässä "meitä vääräuskoisia", vaan antavat kaikille mahdollisuuden selvittää omat ajatuksensa ja uskomuksensa.
3) Oikeudenmukaisuus on sellainen asia, joka on pidettävä mielessä lakeja laadittaessa.
4) Moniavioisuus, pedofilia ja eläimiin sekaantuminen eivät liity sukupuolineutraaliin avioliittolakiin millään tavalla. Lasten oikeudet ovat oikeudet rakastaviin vanhempiin, sukupuolet ovat tässä sivuseikka (homopareilla on jo nykyisinkin lapsia..). Lisätietoja minulta, jos haluat perusteluja.
5) Avioliitto ei ole kirkon oma termi. Se on yleinen sana, jonka merkitystä pyritään laissa (HUOM! laissa, ei kirkon sisällä) laajentamaan tarkoittamaan laajempaa seksuaalisen suuntautumisen jakaumaa.
6) "Raamatussa sanotaan.." ei ole validi argumentti, koska siellä nyt sanotaan sitä sun tätä. Ja joko uskot uskontoasi (nielet kaikki säännöt ja moraalikoodit) tai et mitään. Et voi poimia vain lempikohtiasi ja viitata kintaalla niille, mistä et pidä. Silloinhan et (loogisestikaan) usko siihen kyseiseen uskontoon, koska et toteuta/jaa sen arvoja.

Ugh, olen puhunut. Olen kyllä nyt itsekin täynnä tätä selittelyä ja voivottelua. Mutta lähtökohtaisesti kirjoitankin omaksi ilokseni, ja voin sitten vuosien päästä hymähdellä näinkin suureksi paisuneelle asialle arkistoistani. Päivittelen personal-kuulumisia sitten joku toinen kerta :)

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ihmiset, kas siinäpä vasta pulma

Olen taas kyllästymiseen asti tuskastellut maailmaa tänään. Olen kovin masentunut siitä, miten takapajuiselta Suomi tuntuu. Anteeksi, vikahan ei itse asiassa ole Suomen vaan iki-ihanien suomalaisten. Sanon itseäni optimistiksi, mutta minä todella haaveilen paremmasta maailmasta, jossa ihmiset loisivat hyvää ja kohtelisivat toisiaan hyvin.

Koen vastustajikseni juuri ne tuulipukuiset 1800-luvulle jämähtäneet suomalaiset, jotka ihastelevat Talvisotaa, valittavat ettei mikään ole "niin kuin vanhaan hyvään aikaan!", kokevat ev.lut.seurakunnan maailman ainoaksi oikeaksi näkemykseksi ja äänestävät persuja, koska "mitkään ulkomaalaset ei tähän maahan kuulu, minun pappa ei taistellu.." JOOPAJOO. Eräskin kauppareissu huokaisin toiveikkaana: "En malta odottaa sitä aikaa, kun vanhoilliset ihmiset häviävät jarruttamasta kaikkea".

Mutta minä todella haaveilen ja unelmoin siitä tulevaisuuden Suomesta, kun ihmiset eivät arvostele toisiaan uskonnon takia (koska se on kaikkien henkilökohtainen asia), eivät heidän seksuaalisuudestaan, ulkonäöstään, syntyperästään tai varallisuudestaan. Haaveilen ihmiskunnasta, joka tekee töitä tieteen saavutusten kasvattamiseksi, on ympäristövastuullinen ja ymmärtää, ettei maapallo ole vain ihmisten leluksi ja kulutukseen ilmestynyt hyödyke. Sen sijaan maapallo on kuin lapsi - Meidän tulisi pitää siitä huolta, jotta tulevaisuudessa sillä olisi halua huolehtia meistä. Toivon, että ihmiset haluaisivat kohdella muita hyvin, koska niin on oikein tehdä.

Mitä sinä voit tehdä parantaaksesi palan maailmaa?

lauantai 25. lokakuuta 2014

Aikuisuuden ja taiteilun tuska

Suunnittelimme tässä Antin kanssa jonkinlaisia mahdollisia pippaloita Halloweenin aikaan, ja silloin se todellisuus taas iski: Minä ja mun kaverit ollaan kaikki aikuisia ja mennään jo omia reittiä. Jopa niinkin paljolti, että yhteisen juhla-aikataulun sopiminen tuntuu aika haastavalta. Kaikilla on opintoja, oma huusholli pyöritettävänä, töitä, harrastuksia, ehkä vielä parisuhde kaiken päällisiksi. Tuntuu yllättävän hankalalta, kun oma tuttu piiri muuttuukin yhtäkkiä niin.. erilaiseksi. Emme ole enää samaa massaa, samalla opintopolulla kohti samoja todistuksia. Ei, olemme eri aloilla ja jopa eri paikkakunnilla. Ja mitä harvemmin näemme, sitä suurempi on päättäväisyyteni pitää ystävyyttä hengissä. Se on aina sen arvoista.

Pohdiskelin tässä taas myös omaa taiteellista tyyliäni. Olen painottunut eniten piirtämiselle, ja pyrin hiomaan aina tyyliäni enemmän jonkinlaiseksi toiseksi tyyliksi. Etsin siihen inspiraatiota muilta. Mutta tänään tulin ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään taistella omaa luontaisesti kumpuavaa tyyliäni vastaan muuttamalla sitä muiden tyylien mukaan. Ehkä minun pitäisi antaa tyylini vain olla. Kehittää ja kasvattaa sitä sellaiseksi kuin se muotoutuu, luonnollisesti ja itsestään. Jos muokkaan sitä väkisin muunlaiseksi, se ei ehkä enää ole oma tyylini. Kuvastaako se minua enää, niin kuin sen kuuluisi kuvastaa? Pilaanko oman tyylini yrittämällä muuttaa sitä joksikin muuksi?

Olen puhunut omasta sarjakuvastani iät ja ajat. Minulla on monia ideoita ja ajatuksia, mutta tunnen aina etten ole valmis aloittamaan sarjakuvaa. En ole taiteellisesti sillä tasolla, että tuottaisin jälkeä, josta olisin ylpeä. Mutta koko dilemma ajoikin minut "harjoitteluidean" äärelle. Tarvitsisin valmiin pohjan, joka kuitenkin sallisi luovuuden hahmojen ja juonenkehityksen kannalta. Koko idean tulisi mahdollistaa harjoittelu niin taiteellisesti kuin kerronnallisesti. Ja paras mahdollinen "pohja" tälle kaikelle on yksi suosikki-ideoistani lapsesta asti - nimittäin Pokémon.

Olen suunnitellut takamus ruvella erilaisia hahmoja, yhdistelmiä, persoonia, salipäälliköitä, taustatarinoita, karttoja, juonikuvioita, ihmissuhteita.. Ja olen nauttinut. Saan vihdoin kokemusta siitä, millaista on suunnitella suuremman skaalan tarinaa. Olen kehitellyt omaa aluetta, joutunut miettimään "loogisia vaihtoehtoja" jopa tällaisen aiheen parissa.

Harjoitus tekee mestarin, ja jostakin on aloitettava. Toivon, että joskus suunnitelmani johtavat jo niin pitkälle, että saan kokonaista sarjaa nettiin asti.

Mutta nyt ihanasti inspiroidun kotisohvalla angiinassa Elysium -elokuvasta ja popsin lääkkeitä kuin kurkkukarkkeja. Hiihtolomani on mennyt sairasteluun, toisin sanoen lomani on ollut kaikkea muuta kuin kaikkea aktiivista touhuamista. Mutta ensi viikolla koulun alkaessa (ja mahdollisen parantumisen sattuessa) aion palkita itseni kaikesta turhautumisesta korvalävistyksellä, joten jotain kivaa on kiikarissa! Leuka rintaan ja lippu korkealla!