Oijoijoi, sydämestä ahdistaa ja tunnen arvostelevat katseet - ennen niin innokkaan bloggariminäni katseet menneisyydestä nimittäin. Mikä ihme ajaa kirjoittamisesta innostuneen ja sitä edelleen mieluusti harrastavan nuoren naisen jättämään bloginsa täysin vaille huomiota, ellei satunnaisesta uutisvirrasta iske esiin joku verta kuohuttava otsikko tai aihealue?
Haluaisin sanoa, että minulla on tähän vastaus, mutta valehtelisin. Ei siihen ole sellaista järjellistä selitystä, joka oikeuttaisi mykkäkoulun pitämiseen. Kai olen kokenut kaiken jakamisen blogissa (ja jopa omassa päiväkirjassani - sekin on ollut tauolla noin vuoden) vähän arveluttavaksi. En toki ole koskaan kohdannut ketään kaksoisolentoani, joka olisi samanlainen jokaiselta aspektiltaan kuin minä itse, mutta en silti koe että elämästäni kertominen olisi kenellekään niin mielenkiintoista ja sisältörikasta tuotantoa, että ihmisillä olisi halua lukea sitä. Toisaalta, mykkäkoululla sitä sisältöä ei taatusti synnykään, joten ainahan voin koettaa puhaltaa blogini sisään sisältöä ja painella elvyttäen siihen lisää henkeä näppäimistön kautta.
No mitäkö minulle kuuluu? Jaa-a. Tällä hetkellä tuskastelen opinnäytetyöni parissa, pelaan ahkerasti uusinta Pokémon Moon -peliä, teen työharjoittelua markkinoinnin parissa, koetan raapia opintosuorituksiani kasaan, käyn töissä, piirrän vapaa-ajallani piirtopöydällä ja Photoshopilla, suunnittelen sarjakuvaprojektia ja luen kirjoja. Ainahan tämä elämä on täynnä kaikkea tekemistä, puhumattakaan siitä, että olisi kai sosiaalista elämääkin pidettävä pystyssä ja huolehdittava parisuhteesta ja nukuttavakin 7-8 tuntia yössä.
Pimeys näin talvella ainakin ajaa minut lähes lamautuneeseen tilaan. Sulkeudun kotiin kuin koteloon nautiskellen arjesta irrottavasta tekemisestä. Joulukorttejakin olen koettanut askarrella itse ja pari joululahjaakin on tullut jo hankittua.
Elättelen toivoa, että tämä on sitä aikuistumista. Hoidan asioita ja nautin vapaa-ajasta. Toteutan itseäni ja alan tietää mitä elämältä haen. Tätä se sitten varmaankin on.
torstai 1. joulukuuta 2016
maanantai 2. toukokuuta 2016
Kuka voisi kellot seisauttaa?
Tiedätkö sen tunteen, kun voisit vaan maata päivästä toiseen sängyssä, vältellen sitä kaikkea tekemisen massaa, joka sua odottaa sen sängyn ulkopuolella? Mulla on ollut tää fiilis jo aika pitkään.
Sen verran olen introvertti ihminen, että yks mun pahimpia painajaisia on täys kalenteri. Ei yhtään tyhjää päivää ilman sitä "pitää tehä tää ja tää ja tää..." -vouhotusta. Mulla ei ole aikaa eikä henkisiä voimavaroja taiteilla vapaa-ajalla, ja jos niin teen, iskee armoton morkkis. "Et sä voi tällasta turhaa nyt puuhailla, sulla on hommia jonossa vaikka kuinka paljon!". No on on, mutta mä tarvitsen sitä taiteilua aina silloin tällöin tai mä kuolen sisäisesti. Ei mun elämä ole muutoin mitenkään niin ihmeellistä tai mielenkiintoista, että mua kiinnostais ihastella sitä ympärilläni. Tälläkin hetkellä haluan vaan sulkeutua rauhassa johonkin huitsin kuuseen olemaan rauhassa ja taiteilemaan.
On niin paljon kaikkea mitä haluaisin tehdä (jos arki ei aina painais päälle ja tää ei ois kamalin opiskeluvuosi oikeasti ikinä), mutta mä oon vaan raivoissani koko tilanteelle, kun en voi (koska en ehdi) tekemään sellasia asioita joita rakastan. Mä vihaan stressiä, koska se tekee musta todellisuuspakoisen luuserin: Mä teen kaikkea muuta kuin just sitä mitä mun pitäis, ja ahdistun sitten kun en tee mitä pitäis tehdä. Syön kaikkea paskaa ja morkkailen itseäni siitäkin. Teen päässäni luetteloja siitä kaikesta mitä pitäis tehdä ja mikä pino sitä hommaa taas odottaa kun saa yhden jutun tehtyä. Töissä ollessani mietin, että tähänkin menee aikaa. Nukkuminen on vaikeeta ja heräilen siihen panikkiin, että oon unohtanu jotain tai että ne asiat odottaa mua.
Pahinta koko tilanteessa on varmaan se, etten osaa puhua siitä kuin vitsaillen, jolloin mä vaikutan siltä että kaikki on aina hyvin. Ei mulla oo pokkaa kellekään sanoa, että täällä meikä vollottaa sitä kaikkea tekemisen määrää ja miten nurkkaan ahdistettu olo mulla on tän kaiken kiireen keskellä. Myönnän toki, että tulokset on ehkä keskimääräistä parempia, koska ahdistus saa mut suuttumaan tilanteelle niin paljon, että "FINE! Tehdään nyt sitten niin priimaa paskaa, että kenenkään ei tarvii tulla valittamaan tästä ikinä!" jolloin mä paahdan sitä hommaa ihanassa flow-tilassa vaikka kuinka monta tuntia huomaamatta edes ajankulua. Ehkä pitäis opetella kieltäytymään kaikista jännistä tilaisuuksista, mutta kun ei niin ei. On vaan niin suuruudenhullu sekopää, että sitä haluaa upottaa lusikkansa jokaiseen soppaan, joka vastaan tulee.
Mun yleisin ajatus tälläisinä kiirekausina on toive siitä, että voisin pysäyttää ajan ja vaan olla ihan rauhassa hetken, ja että ne kaikki velvollisuudet vois "pysäyttää" niin pitkäks aikaa kun vaan hengähdystaukoa tarvitsen. Aina ei vaan jaksais.
torstai 27. elokuuta 2015
Facebook on jokaisen vanhoillissaarnaajan Puuhamaa
Tämä blogiteksti on vastineeni Ari Partaselle, jonka katkera ja paisutteleva avautuminen tunki Facebook- seinälleni omien kavereideni kautta. Ensinnäkin, olen hra Partanen pahoillani että koet maailman muuttuvan, etkä voi sille mitään. Olen myös pahoillani että huomasin argumentoinnissasi pahoja aukkoja, joita vastaan tarvitset selvästikin vastauksia.
Itse en edes uhraa näille aiheille niin kovasti ajatusta ja ärsyyntymistä kuin sinä näytät juuri tässä tekstissäsi uhraavan. Huvittavinta on viimeisin kysymyksesi, ihan kuin olisi jotenkin valtavan tärkeää pystyä luokittelemaan vastaantulijat joko mieheksi tai naiseksi, vaikka sillä nyt ei taidakaan vastaantulijana olla mitään suurempaa merkitystä. Minä kysynkin sinulta Ari Partanen (sekä kaltaisiltasi), onko mahdollista, että maailmaan mahtuu muunkinlaisia normeja kuin vain sinä? Onko mahdollista että sukupuolijaottelulla ei ole loppujen lopuksi mitään väliä jonkun taitojen tai persoonan kanssa? Onko sinulle housut automaattisesti sama kuin mies? Ärsyynnytkö ehkä liian helposti asioista, jotka vain ovat olemassa, mutta jotka eivät konkreettisesti häiritse elämääsi?
Harmi ettet ole kavereissani, en voi poistaa sinua. Enkä aio lopettaa hengittämistäkään, koska käytän mieluusti hönkimiseni siihen, että tämänkaltaiset aivopierut saataisiin lopetettua. On helppoa vaatia maailmalta mukautumista sinun mielipiteeseesi, mutta voitko vaatia sitä, kun et selvästikään pysty samaan?
Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja todeta, että ohhoh, täällähän on muunlaisiakin ihmisiä ja ajatuksia kuin minä. Ja kappas kummaa, ne ihmiset ja ajatukset eivät haittaa elämääni pelkällä olemassaolollaan millään muotoa.
PS. Katkeralta vähän vaikutat, enkä usko että jotkin kielioppiharjoituksetkaan tekisivät sinulle yhtään pahaa. Kaikkea hyvää jatkoa ajatellen!
Liikennemerkit pitäisi uudistaa?
Siis mitä aktuaalista vittua? Koko maan talous on päin persettä ja jo(t)ku(t) jaksaa pahoittaa mielensä että tietyömaasta varoittavassa kyltissä ei ole jonkin Janni Huussin tai Conchitan siluettia? Menisitte vittu töihin, jos on kerta aikaa pahoittaa mielensä tuollaisista asioista. Normaali ihmisillä ei nimittäin ole.
Siis mitä aktuaalista vittua? Koko maan talous on päin persettä ja jo(t)ku(t) jaksaa pahoittaa mielensä että tietyömaasta varoittavassa kyltissä ei ole jonkin Janni Huussin tai Conchitan siluettia? Menisitte vittu töihin, jos on kerta aikaa pahoittaa mielensä tuollaisista asioista. Normaali ihmisillä ei nimittäin ole.
Voi Ari. Itsekään en ymmärrä koko vouhotusta liikennemerkeistä, mutta eniten huomioni kiinnittää sinun (ja monen muun, jos kommentointipalstoja on uskominen) asenne, että ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: Olla joko perinteinen mies, jolla on lyhyt tukka, leveät hartiat ja suorat housut. Tai olla nainen, jolla puolestaan olisi pitkä tukka ja hame ollakseen tunnistettavasti nainen. Minusta on hämmentävää, että 2010-luvulla on vieläkin olemassa vain yhdenlaiset lokerikot sukupuolille tai ihmisille ylipäänsä. Itse en miellä koko suojatietyypin kuvalle sukupuolta, vaan olen vain mieltänyt sen aina semmoiseksi universaaliksi ihmis-symboliksi.
Tässäkin kohtaa siis sinun "normaali ihmisesi" poikkeaa minun normaali-ihmisestäni. Sinä näet tarpeen luokitella kaikki samoihin lokeroihin joko stereotyyppisenä miehenä tai naisena, kun itse en näe ongelmaa, enkä oikein välitä sukupuolistakaan. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.
Laastariongelmaan en jaksa edes paneutua, mielestäni koko aihe on yhtä turha kuin sinustakin. Toki jos joku laastarivalmistaja näkee tässä nyt valtavan hyvän kentän rikastua teettämällä erivärisiä laastareita niin hieno homma! Raha liikkuu ja joku saa töitä.
"Ingo elää parisuhteessa koiransa kanssa." ........Ei nyt saatana. Kohta Korkeasaaressa järjestetään varmaan joku zoopride kulkue, jossa eri lajeja edustavat pariskunnat kävelee käsi ja tassu yhdessä. Karvaset aasin mulkut heiluu ja suvakit huokii "Kyllä se Hannu(nimi muutetu) on hieno mies, kun se jaksaa niellä ämpärillisen nuljua tuolta hoitohepaltaan."
Pakkohan tätä on suvaita, muuten on Perussuomalainen, rasisti, juntti ja ali-ihminen? Suvaitaan vaikka ruumiiden nainti, eihän se toinen siitä loukkaannu?
Pakkohan tätä on suvaita, muuten on Perussuomalainen, rasisti, juntti ja ali-ihminen? Suvaitaan vaikka ruumiiden nainti, eihän se toinen siitä loukkaannu?
Itse en välitä näistä ihminen&eläin -parisuhteista sen enempää kuin sinäkään, mutta koen aika törkeänä vertauksesi Pride-kulkueeseen. Ihmisiä on aika paljon maapallolla, ja meitä on erilaisia. En sano että hyväksyisin ihmisen ja eläimen välisiä parisuhteita tai seksiä, mutta siinä missä sinä näet tämän Ingon todisteena nykyihmisen rappiosta (ja ilmeisesti vertaat sitä homoseksuaalisuuteen, todella kypsää), minä näen tilanteen vakavana.
Ihmisellä on pakko olla joitain ongelmia mielenterveyden kanssa, jos hän kokee saavansa jotain parisuhteesta eläimen kanssa enemmän kuin normaalista parisuhteesta toisen ihmisen kanssa. Sanoisin jopa, että tällainen ihminen ei ole terve ja häntä ei siis voida pitää tyyppiesimerkkinä jostain kasvavasta suuntauksesta. Jokainen normaali ja tervejärkinen ihminen tietää, että suhde eläimeen ei ole järkevää saatikka normaalia, koska edustamme eri lajeja: emme pysty luotettavasti/todistettavasti kommunikoimaan keskenämme yhteisymmärryksessä, ihmisen älykkyys erottaa sen koirasta jopa häiritsevän suuresti & liian läheinen kanssakäyminen on jopa terveydelle vaarallista (taudit).
Sinulle hän edustaa nykyajan suvaitsevaisuutta. Mutta jos minä kohtaan ihmisen, jonka mielestä kaikki eriväriset tulisi ampua, luuletko minun niputtavan hänet perussuomalaiseksi? Ehei, hän ansaitsee saman leiman kuin Ingo. Hän tarvitsee apua tällaisten ajatusten kanssa.
Mitä taas tulee ruumiiden naintiin, en suosittele sitäkään. Katsos kun tässä kohtaa toinen osapuoli ei pysty (kuten eläimissäkään) esittämään suostumustaan tai kieltäytymistään aktiin. Lisäksi heitän tarpeen naida ruumista suoraan tuohon ylempään jaotteluun, tällainenkin mielihalu viittaa siihen, että apu olisi tarpeen.
Pakolaiset korkeakoulutettuja?
Eli jos jollain niistä miljoonista pakolaisista on jokin hyödyllinen ammatti, se kannattaa majoittaa tänne, jossa se työttömyyden haamuraja kolahtelee kohta rikki? En oikein jaksa uskoa esim. Suomen ja Somalian koulujen yhdenvertaisuuta.
Somalialainen koneinsinööri=osaa purkaa, huoltaa ja ladata Kalasnikovin.
Tästä tulee mieleen se hiukan aurinkoa ottanut heebo joka reputti 17 (kai) kertaa jonkin lääkäritentin, josta tehtiin ymmärretävä johtopäätös: Opinahjo on rasistinen.
Minun juntilla maailmankuvalla se että: Jos olet kotimaassa ollut joku kivikylän kirurgi/poppamies, ei automaattisesti tarkoita että olisit pätevä työskentelemään meidän sairaaloissa tai hoitamaan meidän sairaita ilman tutkittuja pätevyyksiä.
En ainakaan itse halua tulla hoidetuksi jollain vitun rumpujen pärinällä ja sarvikuono jauheella. Ja jos jokin menee vikaan syytetään rasisteja ja esi-isien henkiä/jumalia.
Eli jos jollain niistä miljoonista pakolaisista on jokin hyödyllinen ammatti, se kannattaa majoittaa tänne, jossa se työttömyyden haamuraja kolahtelee kohta rikki? En oikein jaksa uskoa esim. Suomen ja Somalian koulujen yhdenvertaisuuta.
Somalialainen koneinsinööri=osaa purkaa, huoltaa ja ladata Kalasnikovin.
Tästä tulee mieleen se hiukan aurinkoa ottanut heebo joka reputti 17 (kai) kertaa jonkin lääkäritentin, josta tehtiin ymmärretävä johtopäätös: Opinahjo on rasistinen.
Minun juntilla maailmankuvalla se että: Jos olet kotimaassa ollut joku kivikylän kirurgi/poppamies, ei automaattisesti tarkoita että olisit pätevä työskentelemään meidän sairaaloissa tai hoitamaan meidän sairaita ilman tutkittuja pätevyyksiä.
En ainakaan itse halua tulla hoidetuksi jollain vitun rumpujen pärinällä ja sarvikuono jauheella. Ja jos jokin menee vikaan syytetään rasisteja ja esi-isien henkiä/jumalia.
Tämä saattaa mennä hiukan asian vierestä, mutta oletko ikinä huomannut, miten rakkaassa Suomessakin homma toimii? Jos potilas pelastuu, kiitokset saa Jumala. Jos potilas kuolee, moitteet saa lääkäri. Itse en lähtisi vertailemaan yhtään taikauskoja keskenään, koska jumaluutta ei voi verrata. Et voi mitenkään todistaa, että toisen kulttuurin Jumala olisi huonompi tai epäpätevämpi kuin sinun uskomasi Jumala. Ja jos et usko jumaluuteen, pisteet sinulle, sinussa on siis hiven logiikkaa.
Mitä taas tulee tähän kitinään, niin olet oikeassa yhdessä asiassa - Maahanmuuttajan koulutus tulee todeta päteväksi ennen kuin hän pääsee harjoittamaan "vapaammin" ammattiaan. En minä ottaisi lääkäriksi suomalaista kirjekurssin kävijääkään, vaikka kirjekurssi olisikin ensiluokkainen SUOMALAINEN kirjekurssi. Maiden koulutukset poikkeavat toisistaan, joten on normaalia että muualta tulleen koulutus on syytä selvittää: Mitä se vastaa meidän kulttuurissamme / koulutusjärjestelmässämme? Jos joku ulkomailta tullut sanoo olevansa noin kuusi jalkaa pitkä, niin annammeko muka senkin vain olla sellaisenaan hänen papereissaan, vaan käännetäänkö hänen pituutensa vastaavaksi meillä käytössä olevan metrijärjestelmän mukaiseksi? Siinäpä pähkinä.
Julkimoraivosi skippaan myös syystä. Tähän maailmaan kun mahtuu itsekeskeisiä ihmisiä, joista osa on julkkiksia ja osa ei. En näe heitä sen eroavampina tavallisesta suomalaisesta nuoresta naisesta, joka ottaa tekoripset/tekokynnet/hiustenpidennykset tai silikonitkaan. Toiset meistä haluavat näyttää joltain todistellakseen jotain tai saadakseen huomiota, toiset taas eivät. Toki tässä kohtaa voidaan pohtia, miksi valitset tietyn median, jos sinua niin armottomasti raivostuttaa belfieselfiejulkkis-uutiset. En välitä julkimoista pahemmin itsekään, mutta minulla on siihen hyvä keino: Lue jotain muuta, tai selaa kyseisen otsikon ohi. Märinäsi vaikuttaa tässä kohtaa perus "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun maailma ei olekaan haluamanlaiseni!" -väninältä. Just saying..
Kaikille yhteiset vessat? Eli mä joudun pidäteleen paskaa kun vessat on täynnä meikkejään ehostavia nais...anteeksi, ihmisiä. Koska herranvuonna 2015 ei ole enää sukupuoli rooleja ja biologiasta on tullut yhtäkkiä mielipidekysymys. Vanha ajattelutapa: pippeli=poika, pimppi=tyttö on aikansa elänyt ja sopii ainoastaan junteille moukille?
Skippaan koko herranvuonna -lausahduksesi, koska kyseinen aihe ei ole tämän vastineen keskiössä. Kuitenkin, onko sinulla mystisesti jotain väliä sillä, kenen kanssa asioit samassa vessassa? Jos kyseisessä ws.ssä on kopit ja toisten "suorittamista" ei nähdä, onko sillä mitään väliä, missä vessassa olet? Myönnän, että järjestely voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita vaikkapa menkkakipuisille naisille tai vatsanväänteistä kärsiville miehille, mutta yksinkertainen fakta on, että me kaikki käymme vessassa. Sillä ei kai pitäisi olla väliä, ketkä muut siellä käyvät, kunhan saat omat tarpeesi hoidettua? Muutoin voit pohtia, onko sinulle ok kulkea julkisilla paikoilla kun siellä on naisia, kun ootte niin hirvittävän erilaisia, hui kamalaa!
Listaa vois jatkaa vaikka loputtomiin, mutta pointti tuli varmaan selväksi.
Nyt on pakko kysyä teiltä rakkaat ystävät:
Onko nämä asiat jotenki tärkeitä teille?
Pilaako sun päivää sovinistinen suojatiemerkki, jossa jokin kikkeli-sukupuolta edustava olento talutaa lasta? Pitääkö kaikesta saada kaikenväriset versiot?Haluatko muutenkin perseauki olevaan maahan lisää väkisinpenetroitumisen professoreja ja helppoa elämää haikailevia insinöörejä? Onko ymmärrettävää että joku kolmikymppinen kellariasukki vetelee bokseriaan taunukseen?
Onko jonkin turhakkeen perse seuraamisen arvoinen?
Pitääkö penis ja emätin unohtaa, olla vaan yhtä isoa ihmisrotua ja arvailla vastaan tulevan varustus?
Nyt on pakko kysyä teiltä rakkaat ystävät:
Onko nämä asiat jotenki tärkeitä teille?
Pilaako sun päivää sovinistinen suojatiemerkki, jossa jokin kikkeli-sukupuolta edustava olento talutaa lasta? Pitääkö kaikesta saada kaikenväriset versiot?Haluatko muutenkin perseauki olevaan maahan lisää väkisinpenetroitumisen professoreja ja helppoa elämää haikailevia insinöörejä? Onko ymmärrettävää että joku kolmikymppinen kellariasukki vetelee bokseriaan taunukseen?
Onko jonkin turhakkeen perse seuraamisen arvoinen?
Pitääkö penis ja emätin unohtaa, olla vaan yhtä isoa ihmisrotua ja arvailla vastaan tulevan varustus?
Jos vastasit edellä oleviin kyllä: Ole hyvä, poista minut kavereista ja lopeta hengitäminen.
Pahoittelut avautumisesta, nyt helpottaa. Hymiö grin
Ps. Mutta katkera en ole.
Harmi ettet ole kavereissani, en voi poistaa sinua. Enkä aio lopettaa hengittämistäkään, koska käytän mieluusti hönkimiseni siihen, että tämänkaltaiset aivopierut saataisiin lopetettua. On helppoa vaatia maailmalta mukautumista sinun mielipiteeseesi, mutta voitko vaatia sitä, kun et selvästikään pysty samaan?
Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja todeta, että ohhoh, täällähän on muunlaisiakin ihmisiä ja ajatuksia kuin minä. Ja kappas kummaa, ne ihmiset ja ajatukset eivät haittaa elämääni pelkällä olemassaolollaan millään muotoa.
PS. Katkeralta vähän vaikutat, enkä usko että jotkin kielioppiharjoituksetkaan tekisivät sinulle yhtään pahaa. Kaikkea hyvää jatkoa ajatellen!
perjantai 15. toukokuuta 2015
Kun kuulet äänimerkin, vaihda sivua
Luulen, että on aika kertoa nyt tarina minusta ja arkkivihollisestani - liikunnasta.
Tykkäsin lapsena tosi paljon joukkuelajeista. Pesäpallo oli ehdoton suosikki, mutta myös jalkapallo, koripallo ja sähly kiinnostivat. Halusin pelata jalkapalloa, mutta se oli käytännössä mahdotonta, koska velipojan jääkiekko- ja jalkapalloharrastus söivät tehokkaasti aikaa. Pesäpalloon tarvittiin aina monta, eikä laji ollut niin suuressa suosiossa kavereideni keskuudessa. Sählyä pelasin mieluusti ala-asteella, kun meille sitä vain pidettiin kyläpahasessa.
Yläasteella vihasin liikuntaa. Keräsin itselleni aina paineita koko kouluaineesta, koska se oli pelkkää suorittamista. Inhosin tunteja myös silloisen opettajan takia, koska hän tuntui korostavan vain tulosten merkitystä. Itsehän olisin halunnut pitää hauskaa liikunnan parissa. Muistan miten inhosin jokavuotista arviointikertaa. Opettaja sanoi, että ihan todella haluaisi antaa minulle paremman numeron kivan asenteeni vuoksi, mutta tulokset eivät riitä. Eipä kai, kun suurin osa numerosta muodostui 1500m matkan juoksusta. Itse olen esimerkiksi nopeampi sprinttaaja kuin kestävämpi juoksija, joten kiitos sinulle, joka keksit mitata liikuntanumeroa tällä testillä.
Harrastin kuitenkin jonkin verran lenkkeilyä yläasteella, mutta vihasin sitä. Kuuntelin Kotiteollisuutta ja murisin mennessäni. "Liikunta on perseestä", ajattelin liiankin monesti.
Tänään huomasin asian olevan vihdoin toisin.
Kävin aamulla lenkillä ystäväni kanssa ja illalla vielä toisen lenkin luokkatoverin kanssa. Tammikuussa löysin kuntonyrkkeilyn, josta on muodostunut mukava purkutapa stressille ja pahalle mielelle. En sano, että olisin kuntoilija tai urheilija, mutta minulle itselleni on ollut suuri askel löytää taas se ilo liikunnasta.
Ja mikä parasta - se tunne, kun en malta odottaa huomista aamulenkkiäni.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Kesä, älä vaivaudu suotta vastaan!
Pidän itseäni usein suhteellisen reippaana ja tarmokkaana ihmisenä, mutta nyt päälle kolmen vuoden työsuhteen jälkeen (opintojen ohessa) olen ollut kuin viili pakenemassa lusikasta. Tosin minä en pakenekaan lusikkaa vaan todellisuutta siitä, että joudun vihdoin ja viimein tunkemaan oman lusikkani tähän kesätyöpaikkojen armottomaan hakubisnekseen. Ja häpeäkseni myönnän heränneeni kyseiseen hommaan vasta pari viikkoa sitten!
No miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin? Voin vedota vaikka kuinka moniin miljooniin syihin, mutta ensisijaisena syynä ovat tämänhetkiset kouluprojektit. Uskokaa tai älkää, viihdyn niin mainiosti kouluprojektien parissa, että kesätyöt eivät ole vilahtaneet pieneen mieleenikään sen kaiken keskellä. Olen juuri päässyt kiinni luovaan työskentelyyni ujuttamalla visioitani ja visualisointiani vähän joka soppaan - ja olen nauttinut koko hommasta ihan liikaa! Toiseksi olen melko osaamaton noobi tällä saralla, koska en ole varsinaisesti hakenut aiemmin kesätyöpaikkoja. Onnistuin vuonna 2011 tyrkkäämään itseni huoltsikalle (kesätyötarkoituksessa), jossa ei haettukaan työntekijää vain kesäksi. Jäin sinne siis kolmeksi vuodeksi, ihan huomaamattani.
Mutta kesätyöstressi syrjään, on tässä muutakin (luovaa) asiaa. Olen kirjoitellut englanninkielistä tarinaani jo kymmenen sivun verran! Huhhuijakkaa, olen rikkonut virallisen ennätykseni lööperin kirjoittelussa, sillä edellinen novellini oli noin kahdeksan sivun mittainen. Ero silloisen Paulan raapustuksiin on merkittävä, sillä tällä kertaa minulla on kokonainen draaman kaari suunniteltuna. Olen siis ylittänyt novellin rajan ja siirtymässä kenties kohti ns. "ensimmäistä kirjaa". Taiteilijasieluni värisee innosta!
Kohti uusia vesiä ja seuraavia kesiä!
No miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin? Voin vedota vaikka kuinka moniin miljooniin syihin, mutta ensisijaisena syynä ovat tämänhetkiset kouluprojektit. Uskokaa tai älkää, viihdyn niin mainiosti kouluprojektien parissa, että kesätyöt eivät ole vilahtaneet pieneen mieleenikään sen kaiken keskellä. Olen juuri päässyt kiinni luovaan työskentelyyni ujuttamalla visioitani ja visualisointiani vähän joka soppaan - ja olen nauttinut koko hommasta ihan liikaa! Toiseksi olen melko osaamaton noobi tällä saralla, koska en ole varsinaisesti hakenut aiemmin kesätyöpaikkoja. Onnistuin vuonna 2011 tyrkkäämään itseni huoltsikalle (kesätyötarkoituksessa), jossa ei haettukaan työntekijää vain kesäksi. Jäin sinne siis kolmeksi vuodeksi, ihan huomaamattani.
Mutta kesätyöstressi syrjään, on tässä muutakin (luovaa) asiaa. Olen kirjoitellut englanninkielistä tarinaani jo kymmenen sivun verran! Huhhuijakkaa, olen rikkonut virallisen ennätykseni lööperin kirjoittelussa, sillä edellinen novellini oli noin kahdeksan sivun mittainen. Ero silloisen Paulan raapustuksiin on merkittävä, sillä tällä kertaa minulla on kokonainen draaman kaari suunniteltuna. Olen siis ylittänyt novellin rajan ja siirtymässä kenties kohti ns. "ensimmäistä kirjaa". Taiteilijasieluni värisee innosta!
Kohti uusia vesiä ja seuraavia kesiä!
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Mielipiteistä ja keskustelusta
Satuinpa tuossa normaalin nettiselailuni ohessa törmäämään linkkiin, jota kautta sitten kulkeuduin jollekin keskustelupalstalle. Näin muutamia ihan mielenkiintoisiakin keskusteluja, ja osallistuin puhtaasti vain esittääkseni oman mielipiteeni. Eipä olisi kannattanut.
Heti kimppuuni hyökkäsi joku, joka heti alkuun asiallisesti tyrmäsi minut lapselliseksi ikäni vuoksi. Mielenkiintoisinta oli tämän mamman argumentti: "Sinä esität nyt vain asioita OMASTA NÄKÖKULMASTASI!!1". Siis mitä? Eikös keskustelussa niin tehdä? Vai kuuluisiko siinä nyt sitten lainata muiden mielipiteitä ja olla itse olematta mitään mieltä? Koko kommentti oli niin yllättävä, että ihan häkellyin. Pystyykö muka kukaan meistä kommentoimaan käyttämällä vain universaaleja totuuksia, jotka eivät ole edes suhteessa omiin mielipiteisiin?
En voi sietää tuuliviiri-ihmisiä. Sellaista ihmistyyppiä, joka kyllä aloittaa keskustelemaan, mutta vaihtaa mielipidettään useamman kerran muiden kannanottojen perässä. Olisi eri asia todeta keskustelun loppuun että "ei helevatti, oletpas oikeassa!", jos jonkun perustelu olisi niin ylivoimaisen puolestapuhuva. Mutta jatkuva "joo, oot kyllä oikeassa"/"siinä on kyllä pointti" on vain turhaa joojottelua, joka ei ikinä johda mihinkään.
Jotta en nyt ihan yrittäisi vaikuttaa liian pyhistelevältä, on myönnettävä että olen kerran keskustellut niin intensiivisesti, että aloin itkeä toisen ihmisen mielipiteen vuoksi. Ystäväni äiti oli ehdottomasti sitä mieltä, että yhdenkään homoparin ei tulisi saada adoptoida lapsia, koska se on niin luonnotonta ja väärin. Minusta koko kommentti oli niin loukkaava ja julma niitä ihmisiä kohtaan, jotka todella tahtoivat lasta ja joilla oli aivan yhtäläinen oikeus perheonneen kuin muillakin. Tunsin todella, ettei maailma ikinä tule muuttumaan ja hyväksymään muita juuri sellaisten mielipiteiden vuoksi. (Spoiler, sovimme välimme kiistasta huolimatta)
Kaipa tässäkin tarinassa oli jokin pointti. Pitäisi hyväksyä, mutta pitäisi myös seistä omien mielipiteidensä takana. Kuitenkaan ei saisi olla jääräpäisesti vain yhtä mieltä, vaan avoin muidenkin mielipiteille. Siitä huolimatta sinulla olisi oltava oma näkökulma varsinaisesti olematta mitään liian rajoittavaa mieltä asioista? Ja keskusteltava aina niin, ettei kukaan muu kokisi itseään loukatuksi? Siinäpä tehtävä, johon ei taida kukaan ihminen pystyä.
torstai 12. maaliskuuta 2015
Itsensä tutkiskelua ja mielikuvitusmaailmoja
On nyt käynyt vallan niin jännästi, että kun aloitin kirjoittamaan tarinaani, olen pitänyt taukoa piirtämisestä. Melko eriskummallista, mutta en varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä keskittyä vain kirjoittamiseen, niin vain on yksinkertaisesti päässyt käymään tahattomasti.
All of sudden my thoughts were interrupted when I heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?” I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.
Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.
Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.
Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?
Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!
All of sudden my thoughts were interrupted when I heard someone entering the room. I was facing the wall so whoever the intruder was, he or she could not have an assumption if I was awake or not. Intruder’s steps went around the whole room, and to me it was clear he or she tried to form some sort of an impression of who were staying in this room. I felt a hand touching my shoulder lightly and breathing noises next to my ear. “Nova? Are you awake?” I recognized the voice immediately. The intruder was in fact Iro.
Englanti on aina ollut itselle mieleinen kieli oppia (viis siitä, vaikka kielioppi ei meinaakaan tarttua mukaan), pidän sen soinnillisuudesta ja ääntämisestä. Myös nimet ovat englanniksi usein.. monipuolisempia? Jotenkin scifi-tarina tuntuu englanniksi luonnollisemmalta.
Suomeksi kirjoittelen kyllä mielelläni runoja ja muuta pientä. Mutta yleensä en saa jatkettua draaman kaarta kymmentä sivua pidemmälle. En osaa selittää kunnolla, miksi en saa suomeksi kirjoitettua mielikuvituksellista scifi-tarinaani. Nyt olen joutunut perustelemaan valintaani parille kaverilleni, ja en vain ehkä osaa kuvitella koko tarinaa suomeksi päässäni? Minulle helpointa on kirjoittaa, kun kuvittelen tilanteet päässäni elokuvakohtausten tapaan. Ja suomeksi se tuntuu aina vaikeammalta, ikään kuin en tavoittaisi oikeanlaista tunnelmaa. Erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tästä tulee.
Päiväkirjaprojektini on osoittautunut yllättävän tunteelliseksi matkaksi. Olen huomannut, että nuorempi minä olisi kaivannut ehkä nykyisen minän neuvoja tai edes halausta, kuin vakuutuksena että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 14-vuotias Paula on katkera, surullinen ja inhoaa itseään huomattavan paljon. Ei ehkä ole yllätys, että nykyinenkään versio (huomenna 22-vuotias Paula) ei ole itsevarma, vaan epäilee itseään ja osaamistaan jatkuvasti. Siksi onkin yllättävän rankkaa käydä läpi vanhoja päiväkirjoja, kun joka toisella sivulla lukee "olisinpa joku muu, olisipa mulla anoreksia, en jaksa olla täällä". En tunnista sitä ihmistä enää, ja vaikka tiedänkin sen olevan omaa kirjoitustani, en voi uskoa sitä. Oliko pääni sisältö tosiaan näin kamalaa silloin?
Mutta palaamme päiväkirjoihin myöhemmin, kuka ties sieltä paljastuu kasvukipujen kautta myös suuria oivalluksia ja oppimisia!
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Uskonto, meidän olis aika jutella vähän?
Juuri nyt en ole ehtinyt tähän hätään kaivelemaan päiväkirjojani niin perinpohjaisesti, että olisin heti aloittanut "Päiväkirjan kätköistä" -sarjaa (tai mikälie sen nimeksi nyt vielä tuleekaan). Sen sijaan viattomasti selailtuani 9gagiä kännykällä törmäsin taas lempikeskusteluuni. Ah uskonto, sinä hämmästytät minua joka päivä aina yhtä paljon, mutta et mairittelevassa mielessä lainkaan.
Olen ollut nuorempana uskossa, olen kuulunut kirkkoon ja ravannut leireillä isostelemassa. Joten tiedän, mistä puhun. Kaikki oli niin yksikertaista ja helppoa - minun oli helppo ajatella olevani ainutlaatuinen ja erottuva. Niin helppo pakomahdollisuus oli aivan liian loistava mahdollisuus nuorelle minulle, joka oli äärimmäisen epävarma, tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja helposti ulkopuoliseksi. Onpa huojentavaa, että joku rakastaa minua sellaisena kuin olen.
Useamman vuoden jälkeen ymmärrän hyvin 15-kesäistä minua: Kukapa ei haluaisi tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Teini-iän hormonit ja muutokset ovat kovaa aikaa, ja tämän kaiken keskellä joku "ulkopuolinen" kaikkivoipa kaveri ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Se on huojentavaa. Mutta tätä suhdetta Jumalaan voi verrata suhteeseen mielikuvituspoikaystävään. Suhteen laatu voi hetkellisesti olla mukavaa, mutta onko se todellista? Ei ole.
Kun kasvoin aikuiseksi, en voinut olla miettimättä: Kuinka paljon lukuisat rukoiluni olivat ketään auttaneet? Vietin monia iltoja rukoillessani ystäväni puolesta. Hän oli kokenut elämässään kovia, ja toivoin kovin, että hän saisi normaalielämästään kiinni ja voisi jatkaa elämäänsä onnellisena ja sellaisena kuin hän oli, ennen sen kaiken pahan tapahtumista.
Älkää nyt pidätelkö henkeänne, mutta ei se rukoilu auttanut. Ystäväni on edelleen raakile, pyrkimässä parempaan. Jos ystäväni Jumala kerran oli kaikkivaltias ja niin loistava kaikessa hohdossaan, miksei hän parantanut ystäväni oloa? Tai vielä parempaa, miksei hän estänyt sitä kaikkea pahaa alkuunsa?
Melko ratkaiseva, ja jopa paras, argumentti uskonnottomuuteni puolesta on Richard Dawkinsin ja Ricky Gervaisin keskustelusta argumentti: "What if you were born in India?". Toden totta, jos olisin syntynyt Intiaan, uskoisin johonkin aivan muuhun. Koska uskontoja on monia, on silloin uskominenkin puhtaasti arpapeliä: Oletko valinnut parhaan mahdollisen voittajan tähän elämänjälkeiseen peliin? Entä jos valitsit väärin? Entä jos ns. "voittajaa" ei olekaan?
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)
(Toinen ratkaiseva naula uskoni arkkuun oli tutkimus, kuinka tyhjästä muodostuu jotain = maailman synty)
Kun lapsi lakkaa uskomasta Joulupukkiin, se on kaikista luonnollista. Kun aikuinen lakkaa uskomasta Jumalaan, se on ilmeisesti väärin. Omasta mielestäni olen vihdoin valinnut oikein ja jos totuuden valitseminen on väärin, olen syyllinen siihen ilomielin ja ylpeydellä.
lauantai 28. helmikuuta 2015
"Otteita päiväkirjastani" coming soon!
Joo eipä ole taas laiskuuttaan tullut päiviteltyä, ainakaan mitään niin hyvää, että olisin kehdannut julkaista. Vietän viikonloppua tällä kertaa likimain yksikseni, koska poikaystävä Antti on roudaroimassa Joensuussa ja Jyväskylässä.
Näinkin laaja yksinoloaika saa mut aina puuhaamaan jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja tällä kertaa se ajoi mut päiväkirjojeni sekaan selailemaan, trip down to memory lane. Ajattelinkin aloittaa blogissani siis sarjan päiväkirjoissani esiintyvistä ajatuksistani. En tiedä miten laaja tästä repertuaarista siis on tulossa. Ajattelinkin ihan sen vuoksi penkoa ensimmäisestä päiväkirjastani alkaen, eli nyt jos milloin on ainutkertainen mahdollisuus päästä vuosien taa kuulemaan 13-14 -vuotiaan Paulan ajatuksia maailmasta.
Tarpeetonta ehkä todetakin, että olen näin 22. ikävuotta lähestyessä todella erilainen verrattuna entiseen. Nuorempana olin itseinhoinen ja "mikä on normaalia" -ajatusmaailmassa vellova typykkä. Myöhemmin yläasteella olin seurakuntatoiminnassa mukana oleva, optimistinen ja miellyttämishaluinen. Lukiossa taas olin toivottoman ihastunut tai seurustelin pahassa suhteessa, jopa niillä rajoilla, että minun ja ystävieni välit kärsivät. Nykyisin olen oman "nörttiyteni" hyväksyvä, lävistyksistä/tatuoinneista innostunut ateisti, joka yrittää siinä sivussa opiskella liiketaloutta (palveluliiketoimintaa) ja elää miehen kanssa saman katon alla.
Paljon on lautasella, paljon on siivottu pois. Tästä koko "projektista" ei kyllä tule mitään sarjaa, vaan jatkan siinä sivussa kaiken muun jauhamiseni postaamista normaalisti. Mutta näitä satunnaisia herkkuja siis luvassa jatkossa, että stay tuned.
PS. Yllätin itseni ja aloin kirjoittamaan jotain ihmenovellihärpäkettä englanniksi. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin!
Näinkin laaja yksinoloaika saa mut aina puuhaamaan jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja tällä kertaa se ajoi mut päiväkirjojeni sekaan selailemaan, trip down to memory lane. Ajattelinkin aloittaa blogissani siis sarjan päiväkirjoissani esiintyvistä ajatuksistani. En tiedä miten laaja tästä repertuaarista siis on tulossa. Ajattelinkin ihan sen vuoksi penkoa ensimmäisestä päiväkirjastani alkaen, eli nyt jos milloin on ainutkertainen mahdollisuus päästä vuosien taa kuulemaan 13-14 -vuotiaan Paulan ajatuksia maailmasta.
Tarpeetonta ehkä todetakin, että olen näin 22. ikävuotta lähestyessä todella erilainen verrattuna entiseen. Nuorempana olin itseinhoinen ja "mikä on normaalia" -ajatusmaailmassa vellova typykkä. Myöhemmin yläasteella olin seurakuntatoiminnassa mukana oleva, optimistinen ja miellyttämishaluinen. Lukiossa taas olin toivottoman ihastunut tai seurustelin pahassa suhteessa, jopa niillä rajoilla, että minun ja ystävieni välit kärsivät. Nykyisin olen oman "nörttiyteni" hyväksyvä, lävistyksistä/tatuoinneista innostunut ateisti, joka yrittää siinä sivussa opiskella liiketaloutta (palveluliiketoimintaa) ja elää miehen kanssa saman katon alla.
Paljon on lautasella, paljon on siivottu pois. Tästä koko "projektista" ei kyllä tule mitään sarjaa, vaan jatkan siinä sivussa kaiken muun jauhamiseni postaamista normaalisti. Mutta näitä satunnaisia herkkuja siis luvassa jatkossa, että stay tuned.
PS. Yllätin itseni ja aloin kirjoittamaan jotain ihmenovellihärpäkettä englanniksi. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin!
torstai 19. helmikuuta 2015
Kirjoittamisen ja kuntonyrkkeilyn riemua
Hiihtoloma käynnistyi reippaasti eilen. Tässä nyt olis semmoset 1½ viikkoo lomaa, ja ajattelin omistautua ihmissuhteiden lisäksi taas omalle taiteelliselle puolelleni.
Nuorempana ja etenkin lukiossa oli tapana kirjotella kaikenlaista. Nuorena ihmisenä on tietysti valitettavaa, ettei aina ole kokemusta kaikista asioista, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta nyt pitkän kirjoittamattomuuden päätteeksi päätin taas palata näppiksen ääreen muutenkin kuin kouluasioissa, ja halusinkin jakaa nyt hienon inspiraatiovälineen muille kirjoittamisesta kiinnostuneille:
writingexercises.co.uk. Kyseisen linkin takaa löytyy (englanniksi) vaikka mitä kivaa inspiraation avaajaa, esimerkiksi pikajuonigeneraattori, ensimmäinen lause generaattori ja otsikkogeneraattori. Itselle oli kiva yllätys ja mukava blockin poistaja! :)
Tammikuussa tuli aloitettua kuntonyrkkeilykin, ja nyt ollaan peruskurssin jälkeen jo sitten siirrytty jatkokurssille. Itse olen tykännyt valtavasti, kerrankin tuntuu löytyneen joku keino kanavoida omaa keskittymistä ja kilpailuviettiä, koska oma kehityskin on kumminkin aina parannettavissa. Koko kuntonyrkkeily on muodostunut itselle jotenkin hyvin merkittäväksi, koska aika harvoin olen elämäni aikana löytänyt sitä liikkumisen riemua mistään yksilölajista. Jee, onnistumisen tunteita!
Nuorempana ja etenkin lukiossa oli tapana kirjotella kaikenlaista. Nuorena ihmisenä on tietysti valitettavaa, ettei aina ole kokemusta kaikista asioista, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta nyt pitkän kirjoittamattomuuden päätteeksi päätin taas palata näppiksen ääreen muutenkin kuin kouluasioissa, ja halusinkin jakaa nyt hienon inspiraatiovälineen muille kirjoittamisesta kiinnostuneille:
writingexercises.co.uk. Kyseisen linkin takaa löytyy (englanniksi) vaikka mitä kivaa inspiraation avaajaa, esimerkiksi pikajuonigeneraattori, ensimmäinen lause generaattori ja otsikkogeneraattori. Itselle oli kiva yllätys ja mukava blockin poistaja! :)
Tammikuussa tuli aloitettua kuntonyrkkeilykin, ja nyt ollaan peruskurssin jälkeen jo sitten siirrytty jatkokurssille. Itse olen tykännyt valtavasti, kerrankin tuntuu löytyneen joku keino kanavoida omaa keskittymistä ja kilpailuviettiä, koska oma kehityskin on kumminkin aina parannettavissa. Koko kuntonyrkkeily on muodostunut itselle jotenkin hyvin merkittäväksi, koska aika harvoin olen elämäni aikana löytänyt sitä liikkumisen riemua mistään yksilölajista. Jee, onnistumisen tunteita!
lauantai 29. marraskuuta 2014
Oi aikoja, oi tapoja. Olikos niitä?
Ei ehkä ole yllätys jo pelkän parin blogitekstini perusteella, että olin erittäin iloinen eilisestä äänestyksestä tasa-arvoisen avioliittolain sallimiseksi. Ja keltainen lehdistö, voitte vapaasti kopioida termin minulta, koska ette sitä itse näemmä osaa käyttää. Jotenkin ikävästi on livahtanut se "homoliitto" juttuihin useammankin kerran.
Koko juttu on synnyttänyt hirvittävän myrskyn niin mediassa kuin kahvipöydissäkin. Joko olet viherliberaali homo tai vanhoillisjuuttunut Raamatunnuolija. Itse kai sitten kuulun ensimmäiseen osastoon, mutta minua se ei haittaa. Minua eivät myöskään haittaa sellaiset uskovaiset, jotka osaavat ajatella oman kirkkonsa ulkopuolelta ("Valtiossa nyt vaan kaikilla kuuluu homman mennä samalla tavalla. Kirkkohan päättää omasta suhtautumisestaan taas erikseen. Jee, arvojani/uskonnonvapauttani ei olekaan siis rajoitettu!"), eivätkä edes ole pakottamassa muita ajattelemaan samalla tavalla. Toisin sanoen he eivät luo oletusta, että kaikkien on pakko uskoa samaan kuin heidänkin.
Oletetaan, että inhoan banaaneja. Mutta vaikka inhoni olisi kuinka syvää, on minusta aika tekopyhää että kieltäisin ne muilta. Vaikkapa sen perusteella, että itse Donkey Kong olisi lähettänyt minulle vihkosen, jossa kaikki banaaninpopsijat tuomitaan. Ei, minun on yksinkertaisesti sallittava muiden matustaa banaaneja, vaikka ne olisivat minusta kuinka kuvottavia. Se on oikeudenmukaista, antaa ihmisten päättää omista asioistaan.
Surullisen kuuluisiksi tulivat nämä lausahdukset: "Entä lapsen oikeus isään ja äitiin?!" ja "Kohta varmaan sallitaan moniavioisuus, pedofilia ja eläinten kanssa naiskentelu!" ja "Nyt on Suomi rappiolla, Jumalan viha tulee!". Näihinkin asioihin on löydän mainiot vasta-argumentit (jos tällaiset uunoilut nyt sellaista tarvitsevat), ja jos joku niitä halajaa, niin kommenttikenttään vaan viestiä. Vastaan kyllä ilomielin (koska en jaksa eritellä niitä tähän, veisivät liikaa tilaa).
Loppujen lopuksi pahin argumentti minulle oli "Eivät saa avioliitto-termiä, se on miehen ja naisen välinen liitto (kirkossa)!". Anteeksi, mutta missä välissä ev.lut. seurakunta on ehtinyt patentoida ja omia sanan avioliitto omaan käyttöönsä? Avioliittoja, ja sen kaltaisia kyhäelmiä on ollut vuosituhannet ja sadat ennen Raamattua, Jeesusta ja Jumalaa. Siksi onkin melko naiivia omia sanaa, koska "Raamatussa sanotaan, että on naisen ja miehen välinen!". Sanotaanhan siellä, että äyriäiset ja porsas ovat ruokana synti, raiskatun lapsen saa viedä avioon, nainen vaietkoon seurakunnassaan ja vääräuskoiset tulee kivittää. Sen sijaan parhaiten muistan Raamatusta sen kohdan, jossa sanotaan ettei ihmisen sovi tuomita toisia, sillä se on Jumalan tehtävä. Kristityt voivat repiä siitä enemmän mallia, eivätkä vain poimia suosikkikirsikoitaan uskonnostaan. Ja koettaa sen perusteella vieläpä syrjiä muita ihmisiä. Ai niin, Raamattu myös käskee tappaa ne, jotka eivät ole israelilaisia. O-ou...
Pahoittelen, sillä pointtinihan ei ollut mollata (vaikka taisin siihen hiukan sortuakin..) vaan saada lukija käsittämään, että...
1) "Homoliitto" ei ole sovelias termi, se voi olla hyvinkin loukkaava.
2) Uskovaiset ovat kivoja, jos eivät ole kivittämässä "meitä vääräuskoisia", vaan antavat kaikille mahdollisuuden selvittää omat ajatuksensa ja uskomuksensa.
3) Oikeudenmukaisuus on sellainen asia, joka on pidettävä mielessä lakeja laadittaessa.
4) Moniavioisuus, pedofilia ja eläimiin sekaantuminen eivät liity sukupuolineutraaliin avioliittolakiin millään tavalla. Lasten oikeudet ovat oikeudet rakastaviin vanhempiin, sukupuolet ovat tässä sivuseikka (homopareilla on jo nykyisinkin lapsia..). Lisätietoja minulta, jos haluat perusteluja.
5) Avioliitto ei ole kirkon oma termi. Se on yleinen sana, jonka merkitystä pyritään laissa (HUOM! laissa, ei kirkon sisällä) laajentamaan tarkoittamaan laajempaa seksuaalisen suuntautumisen jakaumaa.
6) "Raamatussa sanotaan.." ei ole validi argumentti, koska siellä nyt sanotaan sitä sun tätä. Ja joko uskot uskontoasi (nielet kaikki säännöt ja moraalikoodit) tai et mitään. Et voi poimia vain lempikohtiasi ja viitata kintaalla niille, mistä et pidä. Silloinhan et (loogisestikaan) usko siihen kyseiseen uskontoon, koska et toteuta/jaa sen arvoja.
Ugh, olen puhunut. Olen kyllä nyt itsekin täynnä tätä selittelyä ja voivottelua. Mutta lähtökohtaisesti kirjoitankin omaksi ilokseni, ja voin sitten vuosien päästä hymähdellä näinkin suureksi paisuneelle asialle arkistoistani. Päivittelen personal-kuulumisia sitten joku toinen kerta :)
perjantai 21. marraskuuta 2014
Ihmiset, kas siinäpä vasta pulma
Olen taas kyllästymiseen asti tuskastellut maailmaa tänään. Olen kovin masentunut siitä, miten takapajuiselta Suomi tuntuu. Anteeksi, vikahan ei itse asiassa ole Suomen vaan iki-ihanien suomalaisten. Sanon itseäni optimistiksi, mutta minä todella haaveilen paremmasta maailmasta, jossa ihmiset loisivat hyvää ja kohtelisivat toisiaan hyvin.
Koen vastustajikseni juuri ne tuulipukuiset 1800-luvulle jämähtäneet suomalaiset, jotka ihastelevat Talvisotaa, valittavat ettei mikään ole "niin kuin vanhaan hyvään aikaan!", kokevat ev.lut.seurakunnan maailman ainoaksi oikeaksi näkemykseksi ja äänestävät persuja, koska "mitkään ulkomaalaset ei tähän maahan kuulu, minun pappa ei taistellu.." JOOPAJOO. Eräskin kauppareissu huokaisin toiveikkaana: "En malta odottaa sitä aikaa, kun vanhoilliset ihmiset häviävät jarruttamasta kaikkea".
Mutta minä todella haaveilen ja unelmoin siitä tulevaisuuden Suomesta, kun ihmiset eivät arvostele toisiaan uskonnon takia (koska se on kaikkien henkilökohtainen asia), eivät heidän seksuaalisuudestaan, ulkonäöstään, syntyperästään tai varallisuudestaan. Haaveilen ihmiskunnasta, joka tekee töitä tieteen saavutusten kasvattamiseksi, on ympäristövastuullinen ja ymmärtää, ettei maapallo ole vain ihmisten leluksi ja kulutukseen ilmestynyt hyödyke. Sen sijaan maapallo on kuin lapsi - Meidän tulisi pitää siitä huolta, jotta tulevaisuudessa sillä olisi halua huolehtia meistä. Toivon, että ihmiset haluaisivat kohdella muita hyvin, koska niin on oikein tehdä.
Mitä sinä voit tehdä parantaaksesi palan maailmaa?
Koen vastustajikseni juuri ne tuulipukuiset 1800-luvulle jämähtäneet suomalaiset, jotka ihastelevat Talvisotaa, valittavat ettei mikään ole "niin kuin vanhaan hyvään aikaan!", kokevat ev.lut.seurakunnan maailman ainoaksi oikeaksi näkemykseksi ja äänestävät persuja, koska "mitkään ulkomaalaset ei tähän maahan kuulu, minun pappa ei taistellu.." JOOPAJOO. Eräskin kauppareissu huokaisin toiveikkaana: "En malta odottaa sitä aikaa, kun vanhoilliset ihmiset häviävät jarruttamasta kaikkea".
Mutta minä todella haaveilen ja unelmoin siitä tulevaisuuden Suomesta, kun ihmiset eivät arvostele toisiaan uskonnon takia (koska se on kaikkien henkilökohtainen asia), eivät heidän seksuaalisuudestaan, ulkonäöstään, syntyperästään tai varallisuudestaan. Haaveilen ihmiskunnasta, joka tekee töitä tieteen saavutusten kasvattamiseksi, on ympäristövastuullinen ja ymmärtää, ettei maapallo ole vain ihmisten leluksi ja kulutukseen ilmestynyt hyödyke. Sen sijaan maapallo on kuin lapsi - Meidän tulisi pitää siitä huolta, jotta tulevaisuudessa sillä olisi halua huolehtia meistä. Toivon, että ihmiset haluaisivat kohdella muita hyvin, koska niin on oikein tehdä.
Mitä sinä voit tehdä parantaaksesi palan maailmaa?
lauantai 25. lokakuuta 2014
Aikuisuuden ja taiteilun tuska
Suunnittelimme tässä Antin kanssa jonkinlaisia mahdollisia pippaloita Halloweenin aikaan, ja silloin se todellisuus taas iski: Minä ja mun kaverit ollaan kaikki aikuisia ja mennään jo omia reittiä. Jopa niinkin paljolti, että yhteisen juhla-aikataulun sopiminen tuntuu aika haastavalta. Kaikilla on opintoja, oma huusholli pyöritettävänä, töitä, harrastuksia, ehkä vielä parisuhde kaiken päällisiksi. Tuntuu yllättävän hankalalta, kun oma tuttu piiri muuttuukin yhtäkkiä niin.. erilaiseksi. Emme ole enää samaa massaa, samalla opintopolulla kohti samoja todistuksia. Ei, olemme eri aloilla ja jopa eri paikkakunnilla. Ja mitä harvemmin näemme, sitä suurempi on päättäväisyyteni pitää ystävyyttä hengissä. Se on aina sen arvoista.
Pohdiskelin tässä taas myös omaa taiteellista tyyliäni. Olen painottunut eniten piirtämiselle, ja pyrin hiomaan aina tyyliäni enemmän jonkinlaiseksi toiseksi tyyliksi. Etsin siihen inspiraatiota muilta. Mutta tänään tulin ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään taistella omaa luontaisesti kumpuavaa tyyliäni vastaan muuttamalla sitä muiden tyylien mukaan. Ehkä minun pitäisi antaa tyylini vain olla. Kehittää ja kasvattaa sitä sellaiseksi kuin se muotoutuu, luonnollisesti ja itsestään. Jos muokkaan sitä väkisin muunlaiseksi, se ei ehkä enää ole oma tyylini. Kuvastaako se minua enää, niin kuin sen kuuluisi kuvastaa? Pilaanko oman tyylini yrittämällä muuttaa sitä joksikin muuksi?
Olen puhunut omasta sarjakuvastani iät ja ajat. Minulla on monia ideoita ja ajatuksia, mutta tunnen aina etten ole valmis aloittamaan sarjakuvaa. En ole taiteellisesti sillä tasolla, että tuottaisin jälkeä, josta olisin ylpeä. Mutta koko dilemma ajoikin minut "harjoitteluidean" äärelle. Tarvitsisin valmiin pohjan, joka kuitenkin sallisi luovuuden hahmojen ja juonenkehityksen kannalta. Koko idean tulisi mahdollistaa harjoittelu niin taiteellisesti kuin kerronnallisesti. Ja paras mahdollinen "pohja" tälle kaikelle on yksi suosikki-ideoistani lapsesta asti - nimittäin Pokémon.
Olen suunnitellut takamus ruvella erilaisia hahmoja, yhdistelmiä, persoonia, salipäälliköitä, taustatarinoita, karttoja, juonikuvioita, ihmissuhteita.. Ja olen nauttinut. Saan vihdoin kokemusta siitä, millaista on suunnitella suuremman skaalan tarinaa. Olen kehitellyt omaa aluetta, joutunut miettimään "loogisia vaihtoehtoja" jopa tällaisen aiheen parissa.
Harjoitus tekee mestarin, ja jostakin on aloitettava. Toivon, että joskus suunnitelmani johtavat jo niin pitkälle, että saan kokonaista sarjaa nettiin asti.
Mutta nyt ihanasti inspiroidun kotisohvalla angiinassa Elysium -elokuvasta ja popsin lääkkeitä kuin kurkkukarkkeja. Hiihtolomani on mennyt sairasteluun, toisin sanoen lomani on ollut kaikkea muuta kuin kaikkea aktiivista touhuamista. Mutta ensi viikolla koulun alkaessa (ja mahdollisen parantumisen sattuessa) aion palkita itseni kaikesta turhautumisesta korvalävistyksellä, joten jotain kivaa on kiikarissa! Leuka rintaan ja lippu korkealla!
Pohdiskelin tässä taas myös omaa taiteellista tyyliäni. Olen painottunut eniten piirtämiselle, ja pyrin hiomaan aina tyyliäni enemmän jonkinlaiseksi toiseksi tyyliksi. Etsin siihen inspiraatiota muilta. Mutta tänään tulin ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään taistella omaa luontaisesti kumpuavaa tyyliäni vastaan muuttamalla sitä muiden tyylien mukaan. Ehkä minun pitäisi antaa tyylini vain olla. Kehittää ja kasvattaa sitä sellaiseksi kuin se muotoutuu, luonnollisesti ja itsestään. Jos muokkaan sitä väkisin muunlaiseksi, se ei ehkä enää ole oma tyylini. Kuvastaako se minua enää, niin kuin sen kuuluisi kuvastaa? Pilaanko oman tyylini yrittämällä muuttaa sitä joksikin muuksi?
Olen puhunut omasta sarjakuvastani iät ja ajat. Minulla on monia ideoita ja ajatuksia, mutta tunnen aina etten ole valmis aloittamaan sarjakuvaa. En ole taiteellisesti sillä tasolla, että tuottaisin jälkeä, josta olisin ylpeä. Mutta koko dilemma ajoikin minut "harjoitteluidean" äärelle. Tarvitsisin valmiin pohjan, joka kuitenkin sallisi luovuuden hahmojen ja juonenkehityksen kannalta. Koko idean tulisi mahdollistaa harjoittelu niin taiteellisesti kuin kerronnallisesti. Ja paras mahdollinen "pohja" tälle kaikelle on yksi suosikki-ideoistani lapsesta asti - nimittäin Pokémon.
Olen suunnitellut takamus ruvella erilaisia hahmoja, yhdistelmiä, persoonia, salipäälliköitä, taustatarinoita, karttoja, juonikuvioita, ihmissuhteita.. Ja olen nauttinut. Saan vihdoin kokemusta siitä, millaista on suunnitella suuremman skaalan tarinaa. Olen kehitellyt omaa aluetta, joutunut miettimään "loogisia vaihtoehtoja" jopa tällaisen aiheen parissa.
Harjoitus tekee mestarin, ja jostakin on aloitettava. Toivon, että joskus suunnitelmani johtavat jo niin pitkälle, että saan kokonaista sarjaa nettiin asti.
Mutta nyt ihanasti inspiroidun kotisohvalla angiinassa Elysium -elokuvasta ja popsin lääkkeitä kuin kurkkukarkkeja. Hiihtolomani on mennyt sairasteluun, toisin sanoen lomani on ollut kaikkea muuta kuin kaikkea aktiivista touhuamista. Mutta ensi viikolla koulun alkaessa (ja mahdollisen parantumisen sattuessa) aion palkita itseni kaikesta turhautumisesta korvalävistyksellä, joten jotain kivaa on kiikarissa! Leuka rintaan ja lippu korkealla!
torstai 7. elokuuta 2014
NOTE: En oikeasti edes halua läimiä ihmisiä
Ajattelin nyt vähän päivitellä itsestäni tänne asiata. Ja nimenomaan viimeaikaisia kuulumisia ja tapahtumia.
Ensinnäkin rohkaistuin nyt kesällä ja otin kielilävistyksen, josta olen jotenkin aina ollut kiinnostunut. Olen 21-vuotias ja äitini sanoi jälkikäteen silti painavan sanansa. "Mitäs sitten jos joudut magneettikuvaukseen?!". Itse järkeilin koko lävistyksen helposti: a) kerran se kirpaisee b) jos en tykkää tai se aiheuttaa vaaraa, voin ottaa sen pois. Elämästä ei tarvitse tehdä mahdottoman vaikeaa. Päivääkään en ole vielä katunut, vaikka mukana se on keikkunutkin vasta pari viikkoa.
Lisäksi olen siis todella pistänyt ranttaliksi ja eronnut kirkosta. En olisi sitä koskaan uskonut 15-kesäisenä, sillä olin melko tiiviistikin mukana seurakunnan toiminnassa. Pidin isostelua erittäin mielekkäänä. Mutta mielestäni itselleen on oltava totuudenmukainen ja myönnettävä joskus asioita. Minä myönnän, ettei usko ole enää kuulunut elämääni, minuun itseeni oikeastaan. Olen viettänyt lähes vuoden varsinaisesti kommentoimatta aihetta mitenkään, koska en ole ollut selvillä omista ajatuksistani. Eli päätös ei ole ollut yhden yön hetkellinen mielenvikaisuuden tulos, vaan olen oikeasti ajatellut asioita. Olen miettinyt ja punninnut mielipiteitäni paljon. Todellisuudessa en usko muuttuneeni moisen asian takia mitenkään radikaalisti. Pyrin silti olemaan kiva ihminen.
Koko kesäni on koostunut töistä & töistä. Olen kipaissut kokonaiset kaksi kertaa mökillä (josta kaksi kertaa kävin naku-uimassa. Hui, miten villiä!), käynyt morjestamassa Antin siskoa Jokioisissa (road-trip!) ja muutaman kerran kävin Lahden satamassa. Pääasiallisesti olen siis ollut töissä ja hikoillut aivoni sulaksi mössöksi huoltsikkahommissa. Rakastan asiakaspalvelua, mutta etenkin kesällä se jatkuva "Höhhöh, no tarkeneeko täällä?" -läppä saa halun läimiä ihmisiä.
Ai niin, ja maalaan taulua. Ihan vakavissani, elämäni ensimmäistä varsinaista taulua. En olisi edes aloittanut koko urakkaa, ellen olisi inspiroitunut parhaan ystäväni Satun valmistuneesta maalauksesta. Satu on hyvä maalaamaan, mutta on niin itsekriittinen että sanoi maalauksen vievän eliniän. Ja silti hän sai sen valmiiksi. Aloinkin miettiä, miksen minä muka saa aikaiseksi yhtäkään maalausta. Pakko on siis yrittää & harjoitus tekee mestarin.
Öömömmöö, olen tällä hetkellä koukuttunut vihakierteeseen, jonka saan kun luen keltaisen lehdistön kommentointia. Ei kistus sitä adrenaliinin määrää, kun luen "uutisen" ja ihmiset ryntäävät kommentoimaan provosoivia tai tyhmiä vastauksiaan. Ja aina on ilmeisesti mainittava joko 1. kokoomus ja huono talous 2. ei ollut ennen vanhaan 3. kateus-kortti TAI 4. asiaa!
Juu-u, vapaa-aikani on aika monipuolista.
Ensinnäkin rohkaistuin nyt kesällä ja otin kielilävistyksen, josta olen jotenkin aina ollut kiinnostunut. Olen 21-vuotias ja äitini sanoi jälkikäteen silti painavan sanansa. "Mitäs sitten jos joudut magneettikuvaukseen?!". Itse järkeilin koko lävistyksen helposti: a) kerran se kirpaisee b) jos en tykkää tai se aiheuttaa vaaraa, voin ottaa sen pois. Elämästä ei tarvitse tehdä mahdottoman vaikeaa. Päivääkään en ole vielä katunut, vaikka mukana se on keikkunutkin vasta pari viikkoa.
Lisäksi olen siis todella pistänyt ranttaliksi ja eronnut kirkosta. En olisi sitä koskaan uskonut 15-kesäisenä, sillä olin melko tiiviistikin mukana seurakunnan toiminnassa. Pidin isostelua erittäin mielekkäänä. Mutta mielestäni itselleen on oltava totuudenmukainen ja myönnettävä joskus asioita. Minä myönnän, ettei usko ole enää kuulunut elämääni, minuun itseeni oikeastaan. Olen viettänyt lähes vuoden varsinaisesti kommentoimatta aihetta mitenkään, koska en ole ollut selvillä omista ajatuksistani. Eli päätös ei ole ollut yhden yön hetkellinen mielenvikaisuuden tulos, vaan olen oikeasti ajatellut asioita. Olen miettinyt ja punninnut mielipiteitäni paljon. Todellisuudessa en usko muuttuneeni moisen asian takia mitenkään radikaalisti. Pyrin silti olemaan kiva ihminen.
Koko kesäni on koostunut töistä & töistä. Olen kipaissut kokonaiset kaksi kertaa mökillä (josta kaksi kertaa kävin naku-uimassa. Hui, miten villiä!), käynyt morjestamassa Antin siskoa Jokioisissa (road-trip!) ja muutaman kerran kävin Lahden satamassa. Pääasiallisesti olen siis ollut töissä ja hikoillut aivoni sulaksi mössöksi huoltsikkahommissa. Rakastan asiakaspalvelua, mutta etenkin kesällä se jatkuva "Höhhöh, no tarkeneeko täällä?" -läppä saa halun läimiä ihmisiä.
Ai niin, ja maalaan taulua. Ihan vakavissani, elämäni ensimmäistä varsinaista taulua. En olisi edes aloittanut koko urakkaa, ellen olisi inspiroitunut parhaan ystäväni Satun valmistuneesta maalauksesta. Satu on hyvä maalaamaan, mutta on niin itsekriittinen että sanoi maalauksen vievän eliniän. Ja silti hän sai sen valmiiksi. Aloinkin miettiä, miksen minä muka saa aikaiseksi yhtäkään maalausta. Pakko on siis yrittää & harjoitus tekee mestarin.
Öömömmöö, olen tällä hetkellä koukuttunut vihakierteeseen, jonka saan kun luen keltaisen lehdistön kommentointia. Ei kistus sitä adrenaliinin määrää, kun luen "uutisen" ja ihmiset ryntäävät kommentoimaan provosoivia tai tyhmiä vastauksiaan. Ja aina on ilmeisesti mainittava joko 1. kokoomus ja huono talous 2. ei ollut ennen vanhaan 3. kateus-kortti TAI 4. asiaa!
Juu-u, vapaa-aikani on aika monipuolista.
torstai 26. kesäkuuta 2014
En tahtoisi huolestuttaa, mutta..
Elämme keskiajalla. Esitän nyt esimerkkejä asiasta, mutta ensin valotan vähän, mistä puhun.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288706149970.html?pos=ksk-nln
Eduskunnan lakivaliokunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista. Äänet jakautuivat 10-6 ja lakiesitys ei tämän perusteella toteutuisi. Kuitenkin tulostakin enemmän minua järkyttivät kommentit ja niiden taso. Laatu oli näinkin huumaavaa:
"Hyvä, eipähän pian sekaannuta eläimiinkään!"
"Onpahan joillain järkeä edelleen eduskunnassa"
"Notta niinhän se on, että jo Jumala on säätänyt avioliiton miehen ja naisen välille, eikä sitä pidä kenekähän pilaaman"
"Hyvä, lapsia vaan kiusataan homovanhempien takia"
JNE samaa tuubaa tuli monessakin eri ripulimuodossa.
Eniten sydäntäni särkee tämä tyhmyyden määrä. Raamatulla ei ole mitään tekemistä ihmisten perusoikeuksien ja avioliiton kanssa. Jonkinmoisia avioliittoja tai ylipäänsä jotain liittoja on ollut ties kuinka kauan ennen the man Jesseä. Jos oikeudet ja lait muodostettaisiin Raamatun pohjalta, en varmaan saisi esittää näin kärkkäitä mielipiteitä, olenhan nainen. Ja koulutukseni olisi varmaan aika turhaa, koska olen luotu vain synnyttämään. Ylipäätään maamme ei olisi lainkaan sellainen kuin se on tänään.
1) Eläimiin sekaantuminen on typerin kommentti homoliitoista puhuttaessa. Miksi? Koska kaksi vapaa-ehtoisesti toisensa valitsevaa ihmistä ei ole millään tavalla verrattavissa ihmisen ja eläimen sekoiluihin. Tästä ei edes tarvitsisi puhua, koska ihmiset ovat ihmisiä ja eläimet eläimiä.
2) Järkeä? Satukirjan sekoittelu maan lakeihin ja ihmisten oikeuksiin ei ole järkeä. On päätä kivistävä mahdottomuus, että kaksi ihmistä ei saisi olla lain edessä yhdessä. Kirkkoon tunkemis -kommentit on taas syytä jättää ihan omaan arvoonsa, koska lakiesitys ei ole pakottamassa kirkkoa ottamaan homopareja vastaan. Pointti on että valtio vihkii (maistraatti) ja samalla syynättäisiin adoptio- ja perintäoikeudet samalle tasolle. Tämä on järkeä, että ihmisille suodaan samoja oikeuksia uskomisesta riippumatta.
3) Jumala ei luonut avioliittoa. Ja edelleenkään kirkkoa ei pyydetä vihkimään, joten ei pitäisi pakaroita kauheasti kutitella, kun ei se ole uskovaiselta ja hurskaalta ihmiseltä pois mitenkään. Jos Raamattu on niin hieno juttu elämässäsi, niin muistahan toteuttaa niitä lähimmäisen rakkaus ja tee kuten itsellesi tahdot tehtävän -kohtia hiukan paremmin.
4) Aivan, koska kiusatuksi tuleminen on aina kohteen vika. On naurettavaa vedota tällaiseen kommenttiin, koska kiusaaja on tapauksessa kuin tapauksessa ääliö. Vika on kiusaajan kotioloissa tai kasvatuksessa tai ihan korvien välissä, koska kiusaaminen ei ole hyväksyttävää minkään asian takia. Ja jos jonkun mukula kiusaa toista hänen homovanhempiensa takia, ovat kiusaajan vanhemmat ääliöitä, koska lapsi oppii paskat tapansa kotoa.
Homovanhempien morkkaaminen on taas yksi typeryyden multihuipentuma, sillä itsekin tiedän monen monituista perhettä, joissa on heterovanhemmat, mutta kummasti kasvatus ei ole lasten osalta yhtään hohdokkaampaa. Koska lapsi ei välitä, onko hänellä isä sekä äiti, vaan häntä kiinnostaa vanhemmiltaan saama rakkaus ja huolenpito. Ja tämä ei toteudu edes heteroperheillä.
Koko argumentti on huono, sillä sittenhän yksinhuoltajat olisivat automaattisesti huonompi vaihtoehto, koska jompikumpi vanhemmista puuttuu! Ja entäs jos lapsen äiti vaikkapa kuolee synnytyksessä? Lapsi nyt varmasti kasvaa traumatisoituneena, ei sen takia että mamma kuoli, vaan koska hänet kasvattaa yksi MIES.
Keksisin asiaa taas lisää vaikka kuinka paljon. Itse elän heterosuhteessa, eli lakiesitys ei vaikuttaisi minuun mitenkään, mutta tietysti tunnen asiakseni rummuttaa epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja niin meidän kaikkien ihmisten tulisi tehdä. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei ole kansalaisuuksia, ei suuntautumisia, ei sukupuolta, on vain ihmisiä. Ja siksi meidän tulisi olla hyviä toisillemme, ja unohtaa kaikki se perseily, joka niin kovasti tätä maailmaa rumentaa.
En edes ymmärrä, kuka ei haluaisi elää elämäänsä moraalisesti oikein, olla hyvä ja arvostaa muita. Ja erityisesti toteuttaa asiaa ensisijaisesti omalta kohdaltaan, ei kyylätä naapuriin ja huudella mitä se tekee väärin. Luulen, että jopa se kuuluisa Jessekin ajoi juuri sitä takaa.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288706149970.html?pos=ksk-nln
Eduskunnan lakivaliokunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista. Äänet jakautuivat 10-6 ja lakiesitys ei tämän perusteella toteutuisi. Kuitenkin tulostakin enemmän minua järkyttivät kommentit ja niiden taso. Laatu oli näinkin huumaavaa:
"Hyvä, eipähän pian sekaannuta eläimiinkään!"
"Onpahan joillain järkeä edelleen eduskunnassa"
"Notta niinhän se on, että jo Jumala on säätänyt avioliiton miehen ja naisen välille, eikä sitä pidä kenekähän pilaaman"
"Hyvä, lapsia vaan kiusataan homovanhempien takia"
JNE samaa tuubaa tuli monessakin eri ripulimuodossa.
Eniten sydäntäni särkee tämä tyhmyyden määrä. Raamatulla ei ole mitään tekemistä ihmisten perusoikeuksien ja avioliiton kanssa. Jonkinmoisia avioliittoja tai ylipäänsä jotain liittoja on ollut ties kuinka kauan ennen the man Jesseä. Jos oikeudet ja lait muodostettaisiin Raamatun pohjalta, en varmaan saisi esittää näin kärkkäitä mielipiteitä, olenhan nainen. Ja koulutukseni olisi varmaan aika turhaa, koska olen luotu vain synnyttämään. Ylipäätään maamme ei olisi lainkaan sellainen kuin se on tänään.
1) Eläimiin sekaantuminen on typerin kommentti homoliitoista puhuttaessa. Miksi? Koska kaksi vapaa-ehtoisesti toisensa valitsevaa ihmistä ei ole millään tavalla verrattavissa ihmisen ja eläimen sekoiluihin. Tästä ei edes tarvitsisi puhua, koska ihmiset ovat ihmisiä ja eläimet eläimiä.
2) Järkeä? Satukirjan sekoittelu maan lakeihin ja ihmisten oikeuksiin ei ole järkeä. On päätä kivistävä mahdottomuus, että kaksi ihmistä ei saisi olla lain edessä yhdessä. Kirkkoon tunkemis -kommentit on taas syytä jättää ihan omaan arvoonsa, koska lakiesitys ei ole pakottamassa kirkkoa ottamaan homopareja vastaan. Pointti on että valtio vihkii (maistraatti) ja samalla syynättäisiin adoptio- ja perintäoikeudet samalle tasolle. Tämä on järkeä, että ihmisille suodaan samoja oikeuksia uskomisesta riippumatta.
3) Jumala ei luonut avioliittoa. Ja edelleenkään kirkkoa ei pyydetä vihkimään, joten ei pitäisi pakaroita kauheasti kutitella, kun ei se ole uskovaiselta ja hurskaalta ihmiseltä pois mitenkään. Jos Raamattu on niin hieno juttu elämässäsi, niin muistahan toteuttaa niitä lähimmäisen rakkaus ja tee kuten itsellesi tahdot tehtävän -kohtia hiukan paremmin.
4) Aivan, koska kiusatuksi tuleminen on aina kohteen vika. On naurettavaa vedota tällaiseen kommenttiin, koska kiusaaja on tapauksessa kuin tapauksessa ääliö. Vika on kiusaajan kotioloissa tai kasvatuksessa tai ihan korvien välissä, koska kiusaaminen ei ole hyväksyttävää minkään asian takia. Ja jos jonkun mukula kiusaa toista hänen homovanhempiensa takia, ovat kiusaajan vanhemmat ääliöitä, koska lapsi oppii paskat tapansa kotoa.
Homovanhempien morkkaaminen on taas yksi typeryyden multihuipentuma, sillä itsekin tiedän monen monituista perhettä, joissa on heterovanhemmat, mutta kummasti kasvatus ei ole lasten osalta yhtään hohdokkaampaa. Koska lapsi ei välitä, onko hänellä isä sekä äiti, vaan häntä kiinnostaa vanhemmiltaan saama rakkaus ja huolenpito. Ja tämä ei toteudu edes heteroperheillä.
Koko argumentti on huono, sillä sittenhän yksinhuoltajat olisivat automaattisesti huonompi vaihtoehto, koska jompikumpi vanhemmista puuttuu! Ja entäs jos lapsen äiti vaikkapa kuolee synnytyksessä? Lapsi nyt varmasti kasvaa traumatisoituneena, ei sen takia että mamma kuoli, vaan koska hänet kasvattaa yksi MIES.
Keksisin asiaa taas lisää vaikka kuinka paljon. Itse elän heterosuhteessa, eli lakiesitys ei vaikuttaisi minuun mitenkään, mutta tietysti tunnen asiakseni rummuttaa epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja niin meidän kaikkien ihmisten tulisi tehdä. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei ole kansalaisuuksia, ei suuntautumisia, ei sukupuolta, on vain ihmisiä. Ja siksi meidän tulisi olla hyviä toisillemme, ja unohtaa kaikki se perseily, joka niin kovasti tätä maailmaa rumentaa.
En edes ymmärrä, kuka ei haluaisi elää elämäänsä moraalisesti oikein, olla hyvä ja arvostaa muita. Ja erityisesti toteuttaa asiaa ensisijaisesti omalta kohdaltaan, ei kyylätä naapuriin ja huudella mitä se tekee väärin. Luulen, että jopa se kuuluisa Jessekin ajoi juuri sitä takaa.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Epäsosiaalinen lomaileva nörttipiirtäjä
Äiti aina sanoo, että jos jotain oikein yrittää, niin siinä voi onnistuakin. Viime päivinä olen vienyt nörttiyteni aivan uudelle tasolle piirustelemalla omia pokemoneja. Eikä ne edes ole ihan paskoja, että voin kai sanoa ihan ylpeydellä, että olen bongannut itsestäni uusia taitoja?
Olen tässä nyt tosiaan "lomaillut" eli ollut ilman työvuoroja, ja erikoisinta tosiaan on se, että mulla on aikaa piirtää ja lukea ja pelailla pelejä. Aika kivaa oikeastaan, kun ei tiedä mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Eniten on huolettanut oma epäsosiaalinen asenne, kun on vaan tehnyt mieli möllöttää ja olla itsekseen piirtämässä tai tekemässä muuta. Siitä monsterista huolimatta olen koettanut olla aktiivinen ja tavata ihmisiä, etten olisi aivan.. hylkiö? Mutta en voi sille mitään, että joskus valtaa himo vain lukittautua kotiin ja olla. Tehdä mitä huvittaa, ilman paineita.
Ikäväkseni olen poikennut omasta syömärutiinistani lomalla, mikä ei tietysti ole hyvä. Sorrun liikaan laiskotteluun, koska kerrankin se on mahdollista. Kun työt ovat arkenani kesällä, pysyn jonkinlaisessa rytmissä, mutta liika vapaa-aika sotkee kaiken.
Eli periaatteessa minun olisi syytä kiittää työpaikkaa jostain syrjäytymisen ehkäisemisestä?
Muttah, en jaksa päivittää enempää, olen nyt siis epäsosiaalinen myös blogilleni!
Olen tässä nyt tosiaan "lomaillut" eli ollut ilman työvuoroja, ja erikoisinta tosiaan on se, että mulla on aikaa piirtää ja lukea ja pelailla pelejä. Aika kivaa oikeastaan, kun ei tiedä mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Eniten on huolettanut oma epäsosiaalinen asenne, kun on vaan tehnyt mieli möllöttää ja olla itsekseen piirtämässä tai tekemässä muuta. Siitä monsterista huolimatta olen koettanut olla aktiivinen ja tavata ihmisiä, etten olisi aivan.. hylkiö? Mutta en voi sille mitään, että joskus valtaa himo vain lukittautua kotiin ja olla. Tehdä mitä huvittaa, ilman paineita.
Ikäväkseni olen poikennut omasta syömärutiinistani lomalla, mikä ei tietysti ole hyvä. Sorrun liikaan laiskotteluun, koska kerrankin se on mahdollista. Kun työt ovat arkenani kesällä, pysyn jonkinlaisessa rytmissä, mutta liika vapaa-aika sotkee kaiken.
Eli periaatteessa minun olisi syytä kiittää työpaikkaa jostain syrjäytymisen ehkäisemisestä?
Muttah, en jaksa päivittää enempää, olen nyt siis epäsosiaalinen myös blogilleni!
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Huono päivittäjä
Olen taas vedättänyt lukijoita, ja A) vaihtanut blogin osoitetta (pakkosyodagnu.blogspot.fi) ja B) päivittänyt laiskaakin laiskemmin. Mutta kuten aina, voin taas selitellä ja kertoilla jopa kuulumisiani siinä samassa:
Kesäloma alkoi koulusta, ja minähän päädyin heti 6 päivää viikossa työtunteihin, joten vapaa-aikaa on ollut vähäkkäästi. Viime viikonloppuna oli semmoiset kepeät 11h työpäivät juurikin noiden valmistumisien johdosta, eli työporukkaa ei ihan hirveästi ollut.
Aikaani on syönyt myös mikäs muukaan kuin piirtäminen, sillä suunnittelen ahkerasti omaa sarjakuvaani. Ja aihekaan ei taida olla yhtään yllättävämpi kuin Pokemon! Päädyin ajatukseen aivan sattumalta, kun pohdiskelin miten saisin sarjakuvaintoni liikkeelle. Mistä saisin sopivaa harjoitusta ilman haastavaa käsikirjoittamista ja valtavaa ennakkosuunnittelua? Ymmärsin, että aiheen olisi oltava minulle mielenkiintoinen ja monipuolinen - ja josta tietäisin valmiiksi. Voisin soveltaa fanarttia johonkin valmiiseen ideaan ja saada siten harjoitusta! Nerokasta, eikö totta?
Aiheeseen sopivasti liittyen olenkin ostanut muutamat pelit, jotka pitävät minua myös kiireisenä vapaa-ajallani: Pokemon White & Pokemon White 2. Innostuin ajatuksestani jatkaa Pokemon -kokoelmaani, kun tietokoneellani ollut emulaattori alkoi takkuilla. Olenhan työssäkäyvä ihminen, miksi en ostaisi ihan varsinaisia pelejä itselleni? Vieläpä niitä, joiden kimppuun en PCllä vielä ehtinyt.
Tekosyyni alkavat loppua, sillä nyt pitäisi alkaa viikon vapaa töistä (muutokset ovat kuitenkin aina mahdollisia) ja olenkin ajatellut pyhittää aikaani ystäville, harrastuksilleni ja juurikin innostukseni vangitsevaan lenkkeilyyn! Olen pyrkinyt terveellisempiin elämäntapoihin, sillä eihän tässä itse kukaan täydellinen ole, ja muutos voisi tässä vaiheessa elämääni tehdä vain hyvää. En aio rasittaa itseäni olemalla liian ankara, sillä se jos mikä tappaa innostukseni välittömästi. This is how I roll - ilon kautta ja mukavuuteen pyrkien!
Ihanata ja erikoisen jännittävää kesäilyä myös muille kanssaeläjille! :-))
Kesäloma alkoi koulusta, ja minähän päädyin heti 6 päivää viikossa työtunteihin, joten vapaa-aikaa on ollut vähäkkäästi. Viime viikonloppuna oli semmoiset kepeät 11h työpäivät juurikin noiden valmistumisien johdosta, eli työporukkaa ei ihan hirveästi ollut.
Aikaani on syönyt myös mikäs muukaan kuin piirtäminen, sillä suunnittelen ahkerasti omaa sarjakuvaani. Ja aihekaan ei taida olla yhtään yllättävämpi kuin Pokemon! Päädyin ajatukseen aivan sattumalta, kun pohdiskelin miten saisin sarjakuvaintoni liikkeelle. Mistä saisin sopivaa harjoitusta ilman haastavaa käsikirjoittamista ja valtavaa ennakkosuunnittelua? Ymmärsin, että aiheen olisi oltava minulle mielenkiintoinen ja monipuolinen - ja josta tietäisin valmiiksi. Voisin soveltaa fanarttia johonkin valmiiseen ideaan ja saada siten harjoitusta! Nerokasta, eikö totta?
Aiheeseen sopivasti liittyen olenkin ostanut muutamat pelit, jotka pitävät minua myös kiireisenä vapaa-ajallani: Pokemon White & Pokemon White 2. Innostuin ajatuksestani jatkaa Pokemon -kokoelmaani, kun tietokoneellani ollut emulaattori alkoi takkuilla. Olenhan työssäkäyvä ihminen, miksi en ostaisi ihan varsinaisia pelejä itselleni? Vieläpä niitä, joiden kimppuun en PCllä vielä ehtinyt.
Tekosyyni alkavat loppua, sillä nyt pitäisi alkaa viikon vapaa töistä (muutokset ovat kuitenkin aina mahdollisia) ja olenkin ajatellut pyhittää aikaani ystäville, harrastuksilleni ja juurikin innostukseni vangitsevaan lenkkeilyyn! Olen pyrkinyt terveellisempiin elämäntapoihin, sillä eihän tässä itse kukaan täydellinen ole, ja muutos voisi tässä vaiheessa elämääni tehdä vain hyvää. En aio rasittaa itseäni olemalla liian ankara, sillä se jos mikä tappaa innostukseni välittömästi. This is how I roll - ilon kautta ja mukavuuteen pyrkien!
Ihanata ja erikoisen jännittävää kesäilyä myös muille kanssaeläjille! :-))
maanantai 26. toukokuuta 2014
Voitto on aina ansaittava
En ole kova urheilun seuraaja, mutta jopa minä osaan katsoa lätkän MM-peliä ja tuoda julki mielipiteeni. Iltalehti ja Ilta-Sanomat ovat jo otsikoineet, suomalaiset taas itkeneet ja tarttuneet kyyniseen asenteeseen.
"Turha aina syyttää tuomareita kun hävitään. Tehkää maaleja ni ei jäähyt merkkaa"
Iltalehden lukijoiden kommentointi oli taas tapansa mukaan jäätävää ja junttien suusta. On totta, että suomalaiset syyttävät helposti tuomareita, mutta kerrankin aiheesta. Pelin voitto ei ole minkään arvoinen, jos se saadaan väärin perustein. Ja anonyymi kommentoijakaan ei voi kiistää, etteikö maaleja ole vaikea saada aikaan, jos jatkuvasti on tuomari viemässä jäähylle. Ylivoimaa vastaan on vaikeampaa, tottahan se on. Enkä suvaitse vastaväitteeksi yhtäkään talvisota -kommenttia.
Yleisesti suomalaisilla on rehellisesti sanoen paska asenne. Nämä kyynikot, jotka eivät usko tosirakkauteen, sulkevat elämänsä ilolta ja riemulta ja uskovat telaketjunaaman parantavan maailmaa ovat pahimpia, mitä suuomalaisyleisöstä (tai elämästä ylipäänsä) voi löytää! En ole isänmaallinen, enkä usko että yksikään ryyppäämistä "oikeuttava" mukajuhla olisi tarpeen, mutta oikeudentajuni on sitä luokkaa, että virheistä on rangaistava ja syyttömiä ei tuomita. Jo senkin perusteella minulla on natsoja sanoa, että tuomaripeli oli ikävää seurattavaa.
Pelejä tulee ja pelejä menee, mutta jatkossa haluan sen olevan reilua ja puolueetonta peliä.
"Turha aina syyttää tuomareita kun hävitään. Tehkää maaleja ni ei jäähyt merkkaa"
Iltalehden lukijoiden kommentointi oli taas tapansa mukaan jäätävää ja junttien suusta. On totta, että suomalaiset syyttävät helposti tuomareita, mutta kerrankin aiheesta. Pelin voitto ei ole minkään arvoinen, jos se saadaan väärin perustein. Ja anonyymi kommentoijakaan ei voi kiistää, etteikö maaleja ole vaikea saada aikaan, jos jatkuvasti on tuomari viemässä jäähylle. Ylivoimaa vastaan on vaikeampaa, tottahan se on. Enkä suvaitse vastaväitteeksi yhtäkään talvisota -kommenttia.
Yleisesti suomalaisilla on rehellisesti sanoen paska asenne. Nämä kyynikot, jotka eivät usko tosirakkauteen, sulkevat elämänsä ilolta ja riemulta ja uskovat telaketjunaaman parantavan maailmaa ovat pahimpia, mitä suuomalaisyleisöstä (tai elämästä ylipäänsä) voi löytää! En ole isänmaallinen, enkä usko että yksikään ryyppäämistä "oikeuttava" mukajuhla olisi tarpeen, mutta oikeudentajuni on sitä luokkaa, että virheistä on rangaistava ja syyttömiä ei tuomita. Jo senkin perusteella minulla on natsoja sanoa, että tuomaripeli oli ikävää seurattavaa.
Pelejä tulee ja pelejä menee, mutta jatkossa haluan sen olevan reilua ja puolueetonta peliä.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
(Epä?)sosiaalinen sorsabongari
Aikaa kuluu, päivityksiä ei synny. Olen keskittänyt mieleni musiikin kuuntelulle ja koululle, toisin sanoen käyn työharjoittelussa päivisin ja illalla katson House of Cardsia. Vietän aikaani myös satunnaisesti huoltsikalla iltatöissä.
Lamkiin pääsystä olin innoissani, ja vaikka ensimmäinen opintojakso olikin yhtä helvettiä (informaatioähky & stressi?) on tämä seuraava jo sujunut leppoisammin. Aluksi työn ja koulun yhdistäminen oli ahdistavaa, mutta nyt se tulee jo luonnostaan - lähes kaikki on kuitenkin aina sovittavissa/järjesteltävissä.
On hauska huomata, miten pidän itseäni sosiaalisena ja seurallisena, mutta huomaan silti aina tarvitsevani omaa tilaa. Joinain viikkoina haluaisin vain linnoittautua kotiin viltin alle ja elää Pleikkarille. Tai piirtämiselle. Kouluympäristö on kuitenkin tuonut lisää tuttavuuksia, enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Olen tavannut hauskoja ihmisiä, joiden kanssa viihdyn. Minua on tituleerattu jopa hauskaksi! Seurallisuus koulussa onkin helpompaa, kun varsinaisia koulupäiviä on yksi viikossa. Loput viikosta ollaan työyhteisöissä, joten omaa, yksinäistä aikaakin tulee vietettyä "työaikana".
No joo, tässäpä pakollinen lisäpäivitys. Ehkäpä jokin lähipäivä jaksan keskittyä johonkin syvällisempään päivitykseen.
PS. Työharjoittelupaikan vieressä majailee sorsia, joita voin katsella joka päivä harjoitteluajan päätyttyä! Olen taivaassa!
Lamkiin pääsystä olin innoissani, ja vaikka ensimmäinen opintojakso olikin yhtä helvettiä (informaatioähky & stressi?) on tämä seuraava jo sujunut leppoisammin. Aluksi työn ja koulun yhdistäminen oli ahdistavaa, mutta nyt se tulee jo luonnostaan - lähes kaikki on kuitenkin aina sovittavissa/järjesteltävissä.
On hauska huomata, miten pidän itseäni sosiaalisena ja seurallisena, mutta huomaan silti aina tarvitsevani omaa tilaa. Joinain viikkoina haluaisin vain linnoittautua kotiin viltin alle ja elää Pleikkarille. Tai piirtämiselle. Kouluympäristö on kuitenkin tuonut lisää tuttavuuksia, enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Olen tavannut hauskoja ihmisiä, joiden kanssa viihdyn. Minua on tituleerattu jopa hauskaksi! Seurallisuus koulussa onkin helpompaa, kun varsinaisia koulupäiviä on yksi viikossa. Loput viikosta ollaan työyhteisöissä, joten omaa, yksinäistä aikaakin tulee vietettyä "työaikana".
No joo, tässäpä pakollinen lisäpäivitys. Ehkäpä jokin lähipäivä jaksan keskittyä johonkin syvällisempään päivitykseen.
PS. Työharjoittelupaikan vieressä majailee sorsia, joita voin katsella joka päivä harjoitteluajan päätyttyä! Olen taivaassa!
perjantai 24. tammikuuta 2014
Vaikeaa elämää, ei sen enempää
Jumprahuiti, tämä tyttö käy samaan aikaan työyhteisöoppimassa, koulussa, iltatöissä ja tekee läksyjäkin. Vapaa-aikaa on aikalailla pyöreät nolla, ja sekin (kuten tänään) kuluu sitten läksyihin tai pakollisiin rästikotiaskareisiin. Ette usko tuota pyykkivuoren määrää!
Stressitaso ollut selvästi kotona päänupikassa. Ihan on tunnustettava että pahimpina päivinä ei pysty kuin itkemään. Olen aina ollut vapaampi sielu, en koskaan ole kaivannut tai halunnut kiireistä elämäntapaa. Nyt olen joutunut siihen tahtomattani, vaikkakin pitkällä juoksulla motiivit ovat toki lähtöisin minusta itsestäni. Tietysti haluan käydä koulua; haluan päästä työelämään ja varmistaa oman osaamiseni. Tietysti haluan/joudun työskentelemään samalla; Kelan tuet yksin eivät riitä, ja poikaystävän kukkarolle en mene. Haluan tietysti omaakin käyttörahaa, enkä joutua miettimään jokaisen sentin päälle.
Pahinta stressissä on sen verottava kyky. Taiteelliset tavoitteeni menevät lukkoon ja lakkoon, koska mieli joutuu vain miettimään asioita a) miten ehdin nukkumaan tarpeeksi b) missä välissä syön c) läksyt d) työstressi, liian vähäinen henkilökunta e) vapaa-ajan puute. Olen aina halunnut elää elämää niin, ettei tarvitse elää työloukussa, vapaa-ajan kaikkiin pakollisuuksiin käyttäen. Aina on syytä olla selkeät rajat työlle, koululle tai mikä lie se pääpäivätoiminto onkaan. Nyt niitä ei ole.
Tällä hetkellä tunnen itseni melko onnettomaksi, mutta uskon sen hellittävän kun aikataulutus helpottuu tai keksin aikakoneen. Äiti aina sanoo, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti.
Oli miten oli, minä uskon äitiä.
Stressitaso ollut selvästi kotona päänupikassa. Ihan on tunnustettava että pahimpina päivinä ei pysty kuin itkemään. Olen aina ollut vapaampi sielu, en koskaan ole kaivannut tai halunnut kiireistä elämäntapaa. Nyt olen joutunut siihen tahtomattani, vaikkakin pitkällä juoksulla motiivit ovat toki lähtöisin minusta itsestäni. Tietysti haluan käydä koulua; haluan päästä työelämään ja varmistaa oman osaamiseni. Tietysti haluan/joudun työskentelemään samalla; Kelan tuet yksin eivät riitä, ja poikaystävän kukkarolle en mene. Haluan tietysti omaakin käyttörahaa, enkä joutua miettimään jokaisen sentin päälle.
Pahinta stressissä on sen verottava kyky. Taiteelliset tavoitteeni menevät lukkoon ja lakkoon, koska mieli joutuu vain miettimään asioita a) miten ehdin nukkumaan tarpeeksi b) missä välissä syön c) läksyt d) työstressi, liian vähäinen henkilökunta e) vapaa-ajan puute. Olen aina halunnut elää elämää niin, ettei tarvitse elää työloukussa, vapaa-ajan kaikkiin pakollisuuksiin käyttäen. Aina on syytä olla selkeät rajat työlle, koululle tai mikä lie se pääpäivätoiminto onkaan. Nyt niitä ei ole.
Tällä hetkellä tunnen itseni melko onnettomaksi, mutta uskon sen hellittävän kun aikataulutus helpottuu tai keksin aikakoneen. Äiti aina sanoo, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti.
Oli miten oli, minä uskon äitiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
